Luku 1.
”Metsästys on loppunut.”

Aurinko oli juuri laskemassa taivaanrannan taakse, jos valtavia, noin 1500 metriä korkeita pilvenpiirtäjiä voi taivaanrannaksi sanoa. Näitä massiivisia rakennuksia riitti silmänkantamattomiin, osa jo hylättyjä mutta volframteräsrakenteet kestivät ajan hampaan kuluttamista varsin tehokkaasti. Ihmiskunta oli joutunut historiansa eräässä vaiheessa rakentamaan tilaa itselleen ylöspäin, pakoon osaa itsestään.
Järjestäytynyt rikollisuus oli silloin paisunut valtaviin mittoihin, lähes kolmasosaan ihmiskunnan lukumäärästä. Rikollisuudesta suojautuakseen lainkuuliaiset Ihmiset rakensivat silloin näitä valtavia tornitaloja joiden alakerta oli kahdenkymmenen metrin korkeuteen asti pelkkiä järeitä, noin kolme metriä paksuja teräsbetonipylväitä viiden metrin välein toisistaan. Rakennukset olivat 500 metriä pitkiä ja saman verran leveitä. Tornitalojen väleissä kulki jalkakäytäviä ja ajoteitä rinnakkain ja osittain päällekkäinkin keinovalojen valaistuksessa. Auringonvalo ei ylettynyt kunnolla näiden valtavien teräsjättien lomitse katutasoon asti. Ihmisiä liikui kaduilla kuin muurahaisia osa jalan, osa käyttäen erilaisia kulkuvälineitä liikkumiseen. Oli leijulautoja, muinaisia polkupyöriä muistuttavia myöskin leijuntakoneistolla varustettuja laitteita. Näille oli jalkakäytävällä omat kaistansa jolla leijumiskoneisto ainoastaan toimi. Oli myöskin leijutuoleja, jotka kulkivat nelisen metriä katutason yläpuolella. Ajoteillä kulki automaattijunia ja erilaisia ajoneuvoja isoista kuljetusajokeista pieniin neljän hengen kuljetusajokkeihin. Kaikissa kulkuvälineissä oli leijuntakoneisto joka toimi ainoastaan ajoväylillä.

Tornitalojen alla, pylväiden lomassa oli pysäköintipaikkoja joista lähti hissejä ylös asuinkerroksiin. Asukkailla oli ihon alle istutetut tunnisteet joita ilman hissit eivät toimineet. Rakennuksissa oli jokaisessa asuinkerroksessa keinoviljelmiä, lihan tuottamista varten oli soluviljelmiä jotka kasvattivat lihaa keinotekoisesti.
Maapallolla ei olisi ollut tilaa kasvattaa rehua lihakarjalle 30 miljardin ihmisen tarpeisiin.
Tässä meren rannalla olevassa kaupungissa, jonka nimi oli City 1 rakennuksia oli lukematon määrä, tarkka lukema löytyisi hallituksen keskushallinnon tietojärjestelmästä. Kaupunki levittäytyi rantaa myöten noin 5000 kilometrin matkalle, sisämaahan lähes 4000 kilometrin verran.

Merenrannan tuntumassa kohosi yksi näistä rakennuksesta lähes 1800 metrin korkeuteen siihen jälkeenpäin rakennettujen lisäkerrosten takia.
Tornitalon katto oli keskeltä ylempänä kuin katonreunat muistuttaen muinaisia, satoja vuosia sitten käytössä olleiden viljasiilojen kattoja.
Katon betonireuna oli noin metrin matkalta lähes vaakasuora ja siinä kohdassa, punaisten korkokenkien kärjet ammottavan tyhjyyden reunalla seisoi noin 190 senttiä pitkä naishahmo. Hänen kasvonsa osoittivat hieman alaviistoon pään kallistellessa hieman puolelta toiselle tehostaen kärkiin suippenevien, noin 20 senttiä pitkien korvien yritystä kuunnella katon alapuolelta nousevia ääniä. Harvinaisen leuto tuulenvire leyhytteli hänen vihreänsävyisiä olkapäille uloittuvia hiuksiaan. Siitä hän tiesi tuulta olevan juuri ja juuri tarpeeksi hänen selässään oleville valtaville siiville. Siivet olivat osa häntä, kärkiväli noin seitsemän metriä ja niissä oli oma lihaksistonsa lentämistä varten, aivankuin elävät riippuliitimen tasot. Nyt siivet olivat kokoonvetäytyneinä hänen selkäänsä vasten valmiusasennossa toimintaa varten.
Äkkiä tyttö terästyi, korvat jähmettyivät seuraamaan katon läpi yhä voimakkaammin kuuluvaa meteliä. Pieni hymy nousi hänen huulilleen kun hän eroitti metelistä tutut juoksuaskeleet. Hän tiesi askelien äänijäljestä juoksijan painon, pituuden ja juoksuvauhdin. Hän kuuli hengityksen kevyen syvenemisen, sydämenlyöntien voimakkuuden ja nopeuden. Sitten juoksija sanoi jotain tuolla niin tutulla ja rakkaalla äänellään joka sai katolla olevan naisen hengähtämään syvempään ja lämpimän värähdyksen syöksymään tämän kehon läpi.

Katon reunasta puolitoista metriä alaspäin oli koko rakennuksen kiertävä viisi astetta sisäänpäin kallellaan olevan panssarilasiseinän yläreuna, noin kaksi metriä korkea. Sen takana kiersi käytävä koko kerroksen ympäri. Tästä käytävästä lähti rakennuksen keskellä oleviin osiin erimittaisia käytäviä. Yhtä näistä käytävistä juoksi nainen, suunnilleen samanmittainen kuin katolla oleva. Pitkät, kullankeltaiset, kahdella rusetille solmitulla nauhalla poninhännälle sidotut hiukset heilahtelivat kiivaasti puolelta toiselle hänen kiihdyttäessään juoksuaan entisestään. Lilanväriset kengät kopsahtelivat rytmikkäästi lattiaan ja hän tiesi katolla olevan tytön kuulevan askelten äänet joiden perusteella tämä tiesi asettua katolla juuri siihen kohtaan missä poikittaiskäytävä liittyi rakennusta kiertävään käytävään. Naisen takana juoksi ihmishahmoja hänen peräänsä mutta ne olivat yli sadan metrin päässä hänen takanaan.
Kun matkaa oli enään kolmekymmentä metriä rakennusta kiertävään lasi-ikkunaseinään hän hidasti juoksuaan ja huudahti;
”Lasi hajoaa nyt!!”
Samalla hän ojensi käsivartensa eteen, sormet suorina ikkunaa kohti. Kumea, terävästi ritisevä noin kymmenen senttiä leveä sähkönsininen salama singahti käsistä kohti ikkunaa. Osuessaan se kuumensi lasin kolmessa sekunnissa sulamispisteeseen ja salama läpäisi viisisenttisen ikkunan sinkauttaen sulan massan ulospäin. Sitten nainen pyöräytti käsillään ympyrän jolloin säde leikkasi lasista reilun metrin kokoisen pyöreähkön kappaleen joka putosi lasin kaltevuuden takia käytävän lattialle.
Tyttö laski kätensä alas säteen samalla häipyessä pois, nopeutti askeliaan ja laittoi niihin enemmän voimaa valmistautuen syöksymään lasissa olevasta reiästä pää edellä ulos.

Katolla oleva tyttö kuuli lasin läpi iskeytyvän salaman äänen ja kyyristyi jalat valmiina ponnistukseen. Hän kuuli selvästi askelista milloin sisälläoleva hyppäisi ulos.
”Kymmenen askelta!” kuului ääni sisältä.
Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi…….

Sulavasti, lasin reunoja koskematta solakka hahmo syöksyi ulos suoraan ammottavan tyhjyyden yläpuolelle levittäen kätensä ja jalkansa vakauttamaan hyppyään.
Samalla hetkellä katolla ollut tyttö avasi suunsa ja ponnisti eteenpäin hieman alaviistoon levittäen käsivartensa kohti alapuolellaan liikkuvaa hahmoa pitäen vielä siipensä koossa selkäänsä vasten.
Ikkunasta hypännyt tyttö tunsi tutun ultraäänivärinän selässään, ja sitten kädet ja jalat kietoutuivat hänen kehonsa kummaltakin puolelta sulkien hänet tiukkaan syleilyyn.
Seitsenmetriset siivet lehahtivat auki, ja heidän alassyöksynsä vakautui hallituksi liitolennoksi.
Siipien omistaja suuntasi valtavien tornitalojen välissä oleviin kaksisataa metriä leveisiin kuiluihin syöksyen eteen-ja alaspäin niin lujaa kuin siivet kestivät.
Kun takaa-ajajat pääsivät ikkunassa olevan aukon kohdalle tytöt olivat hävinneet näkyvistä pilvenpiirtäjien välissä oleviin sokkeloihin.

”Sattuuko käsiisi paljonkin?”, kysyi siivekäs tyttö kiinnipitämältään naiselta.
Kysyjän ääni oli kuin pehmeää samettia, hiljainen kuin tuulenhenkäys.
Kysymyksen kohde katsoi käsiään. Vaikka vauhdista johtuva vastatuuli humisi hänen korvissaan, hän oli kääntänyt pitkät, kaksikymmentäsenttiset suipot korvansa puheääntä kohti. Hän kuulonsa oli lähes yhtä hyvä kuin kysymyksen esittäjän. Käsien iho punersi ja niitä särki, aivankuin ne olisivat olleet liian kuumassa vedessä. Sitten punerrus vaaleni ja katosi säryn kanssa nopeasti.
”Ne paranivat jo, keskity nyt liitämiseen. Nyt käännymme vasemmalle, sitten kolmen tornin päästä oikealle..”, hän sanoi antaen reittiohjeita päämäärään.
Siipien omistaja hymyili nostaen samalla kasvonsa lentosuuntaan. Hän avasi suunsa raolleen ja korkeataajuuksinen, ultraääneksi kutsuttu ääni syöksähti suusta ulos osuen ympäröiviin esineisiin heijastuen samantien takaisin. Silmien peittona hänellä oli mustat silmälasit, joidenka linssien pehmeät reunat olivat tiiviisti silmäkuoppien ympärillä niskan takaa menevällä nauhalla kiristettynä. Läpinäkymättömien lasilevyjen takana silmien tilalla silmäkuopissa olevat ohuet luulevyt vastaanottivat takaisin kimpoavat korkeataajuusääniaaltojen värähtelyt. Luulevyissä kiinniolevat näköhermot siirsivät värähtelyt aivoihin. Hänen pitkät korvansa vastaanottivat äänet myöskin, ja yhdessä luulevyjen singnaalin kanssa etäisyyksien todentaminen ja esineiden paikallistaminen onnistui häneltä paremmin kuin näkevältä.

He liitivät vähitellen alemmas, noin kahdeksaansataan metriin. Siipityttö oli pystynyt pitämään korkeuden käyttäen rakennusten välissä puhaltelevaa pyörretuulta hyväkseen niin hyvin että he olivat jo yli kymmenen kilometrin päässä kohteestaan.
Sitten hän kuuli äänimajakan äänen. Se oli niin korkea että vain hän kuuli sen.
Erehtymättä hän suuntasi kohden majakan olinpaikkaa. Majakka sijaitsi 1400 metrisen pilvenpiirtäjän kyljessä olevalla tasanteella noin kuudensadan metrin korkeudessa.

Tasanne oli noin kaksikymmentä metriä leveä ja samanverran pitkä, korkeutta viisi metriä. Sen toisessa laidassa seisoi naishahmo, noin 200 cm pitkä. Tasanteen valonheittimien valot heijastuivat olkapäiden alapuolelle ulottuvista punaisista hiuksista. Hän katsoi sinisillä silmillään liitolennossa lähestyvää pariskuntaa.
”Maryann taitaa taas tehdä kunnon syöksylähestymisen”, nainen tuumasi itsekseen nähdessään lähestyvien hahmojen nopeuden.
Maryanniksi nimetty piti vauhdin edelleen varsin nopeana vaikka he olivat jo alle sadan metrin päässä tasanteesta. Sitten noin kymmenen metrin päässä tasanteen reunasta hän käänsi siipensä jarrutusasentoon jolloin vauhti hidastui lähes pysähdyksiin tasanteen päällä noin kahden metrin korkeudessa. Samalla hän päästi sylissään olleesta tytöstä irti, tämä putosi jaloilleen pehmeästi joustaen jatkaen sulavasti kävellen eteenpäin.
Hänen takanaan Maryann laskeutui myöskin jaloilleen siipien jarruttaessa putouksen pehmeäksi. Sitten siivet painuivat kokoon hänen selkäänsä myöten kuin aikoja sitten sukupuuttoon kuolleella Albatrossi- nimisellä lintulajilla.

”Tehtävä suoritettu, Marybelle”, sanoi kultahiuksinen tyttö kävellessään tasanteella seisoneen tytön luokse.
”Vihdoinkin, Michelle”, Marybelleksi kutsuttu sanoi helpottuneella äänellä.
”Älä muuta sano, lopultakin 400 vuoden jälkeen”,  Michelle nimen omaava nainen sanoi kääntyen samalla takanaan kävelleen Maryannin puoleen.
”Sotalordi oli viimeinen suurista rikollispäälliköistä. Kun hän on nyt eliminoitu, hallintakoneiston on helppo vallata viimeinenkin rikollispesäke tästä kaupungista ja samalla koko maapallolta. ”
Maryann hymyili pehmeästi, mutta ei sanonut mitään. Hän ei puhunut kuin Michellen kuullen, ja vain hänelle.
”Missä muuten Gabrielle on. Ei kai vaan….”, Michelle kysyi Marybelleltä heidän kaikkien kävellessä tasanteen takaseinässä auenneesta nosto-ovesta sisään.
”Kyllä”, Marybelle sanoi.
”Hän on taas ”metsästämässä”.”
”Siksikö hän sitä edelleen nimittää?”, Michelle sanoi päätään pudistellen.
”Kyllä, ja arvaat kai missä kunnossa hän tulee taas takaisin”, Marybelle sanoi kyllästyneesti.
Ovi laskeutui suhahtaen kiinni heidän selkänsä takana. Heidän kenkiensä koroista lähtevä ääni kaikui pitkässä terässeinäisessä käytävässä.
”Pikkurikollisia on jäljellä vaikka kuinka paljon, mutta ne on helppo pitää kurissa”,
Marybelle sanoi.
”Aivan, ne jo pienestäkin väkivallan uhasta tekevät mitä käsketään. Varsinkin meidän”,
Michelle totesi.
He saapuivat käytävän päässä olevalle ovelle joka aukesi suhahtaen ylöspäin heidän lähestyessään. Oviaukosta kuului puheensorinaa ja suuren ihmisjoukon aiheuttamia ääniä. Kun he olivat astuneet oviaukon sisäpuolelle ovi sulkeutui ja käytävään laskeutui hiljaisuus.

Luku 2
”Gabrielle”

Siellä täällä kaupungissa oli tornitalojen alaosiin, pylväiden ympärille perustettu baareja ja erilaisia huvittelukeskuksia. Rakennelmat eivät kovin isoja olleet, saman talon pylväissä niitä saattoi olla kymmenenkin kappaletta vähän matkan päässä toisistaan.
Yhden tällaisen baarin oven yläpuolella loistava valo houkutteli ohikulkijoita sisään illan pimetessä yhä synkemmäksi kuilumaisten katujen sokkelossa valtavien tornitalojen välissä. Sisällä oli melko paljon ihmisiä, yksinäisiä, omaa elämäänsä hallitsevia selviytyjiä ja myöskin muutaman ihmisen muodostamia ryhmiä jotka olivat laskeutuneet tornitalojen kerrroksista etsimään jännitystä elämänsä tasaisuuteen. Baarin sisustus oli tehty 1900-luvun olutbaarin mukaiseksi, se houkutteli myöskin historian ihailijoita puoleensa. Pitkä, puujäljitelmällä pinnoitettu baaritiski halkoi baaria seinästä seinään eristäen asiakkaat kahdesta baarimikosta, varmuuden vuoksi. Baaritiskin päässä seisoi noin 180 cm pitkä naishenkilö nojaten hieman huojahdellen tiskiin ja kinasteli baarimikon kanssa. Tytöllä oli pitkät, lantion yläosaan ulottuvat tumman valtimoverenpunaiset hiukset jotka osittain peittivät suipot korvalehdet.
”Eth voi ollah tosishasi. Minä en ole vielä edesh pääshyt kunnolla juhlatunhelmaanh, iltakin on vielä nhuori shaatana shentään..” tyttö marmatti baarimikolle vihreät silmät kiukusta leimahdellen. Silloin hänen viereensä kummallekkin puolelle ilmestyi kaksi miestä baarin asiakkaiden joukosta. Toinen miehistä oli toveriaan pidempi ja tummaan asukokonaisuuden alla oli roteva, normaalia miestä huomattavasti vahvempi keho. Kasvot olivat hauskannäköiset ja hän silmäili tyttöä huolettoman näkoisesti, mutta myös aivankuin arvioiden näkemäänsä. Horjahtelevan tytön toisella puolella seisova mies oli pukeutunut täsmälleen samanlaiseen asuun ja vaikka hän oli lyhyempi ja hoikempi, hän ei kehonsa voimien puolesta jäännyt juurikaan toveristaan jälkeen. Hän katsoi naista lähes välinpitämätön ilme tavallisenoloisilla kasvoillaan.
”No mutta”, pidempi miehistä sanoi”, kyllähän tuollaisen kaunokaisen pitää juhlansa saada. Me tiedämme paremman paikan jossa ollaan avarakatseisempia näin aikaisessa vaiheessa iltaa.”
” Mutta jos et luota meihin, jää juhlasi tältä illlalta kesken. ” toinen mies sanoi katsoen horjahtelevaa tyttöä silmiin. Hetken ajan hän oli näkevinään tummanvihreiden silmien aivankuin välähtävän, mutta sitten tyttö hymyili hänelle typerää juopunutta hymyä.
”No khyllähäön nhoin mukavanoloishiin khomistuksiin voi ahdingosha oleva nheitonen lhuottaa, vharsinkin kun jhulapaikhakin on thiedosha. Näyttäkhää tiethä, Mennäänh ”,
Tyttö sanoi juopuneen innostuneesti ja lähti horjahdellen kohti ulko-ovea. Miehet vilkaisivat toisiaan nyökäten kumpikin lähes huomaamattomasti toisilleen. Baarimikko katsoi heitä otsaansa rypistäen ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta silloin lyhyempi miehistä kumartui hieman baaritiskin ylle ja sanoi jotain hiljaisella äänellä. Baarimikko kalpeni hieman, laski katseensa alas ja alkoi pyyhkimään baaritiskiä kädessään olleella pyyhkeellä.
Kun miehet olivat päässeet ulos baarista he lähtivät kohti toisen tornitalin alaosaa tytön kävellessä muutaman askekeen päässä heidän takanaan väistellen kävellen tai leijutuolissa kulkevia ihmisiä horjahdellen puolelta toiselle .
”Meillä oli onnea kun löysimme tuon punapäänartun. Pelkäsin että joudumme palaamaan tyhjin käsin.” pidempi mies kuiskasi päätään kääntämättä.
”Älkhää kävejkhö nhiin khovaa, jhalat sekohaa.” takana hoippuva tyttö sopersi ja oli kaatua kokonaan lausetta seuranneeseen naurunkikatukseen.

Kolmikko saapui lopulta ylitettyään vilkkaasti liikennöidyn ja ihmisiä täynnä olevan sata metriä leveän kadun toisella puolella olevan tornitalon juurelle. Miehet kävelivät kohti kahden pilarin välissä olevassa seinässä näkyvää baarin ovea kohden. Lyhyempi mies väläytti käteensä ottamaansa kristallilamppua kohden ovea, jolloin oven vieressä olevasta ikkunasta välähti lähes huomaamaton vastaus.
Miehet pysähtyivät oven eteen ja kääntyivät katsomaan kovasti horjahtelevaa ja kompuroivaa tyttöä takanaan.
”Olemme perillä”, toinen miehistä sanoi, ”Ole hyvä ja astu sisään.”
Nainen oli pysähtynyt heidän eteensä ja tuijotti miehiä tylsästi samalla horjahdellen lähes kaatumaisillaan.
”Mmmitäh…örp..” hän sammalsi.
”Astu ovesta sisään. Avaan sinulle oven”, pidempi mies sanoi käskevällä äänensävyllä vilkuillen ympärilleen. Ihmiset liikkuivat heidän ohitseen kiinnittämättä mitään huomiota miehiin ja humalassa horjuvaan naiseen, mutta silti ei kannattaisi viivytellä liikaa.
”Aih niin, nhe juhlath…”, tyttö sopersi. Sitten hän hymyili typerästi ja lähes kaatui ovesta sisään.
Ja sitten miehet kuulivat tytön hämmästyneen älähdyksen kun hänet kaadettiin lattialle, kädet ja jalat kahlehdittiin ja sitten kaksi miestä nosti hänet nopeasti ylös lattialta kantaen taakkansa nopeasti syvemmälle talon uumeniin.
Ulkona olevat kaverukset katsoivat toisiaan hymynkare suupielessään.
”Saalis on valmis nautittavaksi”, lyhyempi mies kuiskasi himon samentamalla äänellä.
Sitten he astuivat sisään sulkien oven perässään. Ovesta kuului lukkolaitteen surahtava ääni ja samalla oven yläpuolella oleva baarin nimikyltti himmeni sulautuen seinäpintaan näkymättömiin jättäen seinään pelkän oven.

Huone ei ollut kovin iso, sen keskellä oleva lattiaan lujasti kiinnitetty teräspöytä jätti ympärilleen pari meträ tilaa. Pöydällä makasi selällään käsistään ja jaloistaan järeillä nahkahihnoilla kahlehdittu valtimoveripunatukkainen tyttö. Huoneessa hänen lisäkseen neljä miestä. Tyttö katseli heitä silmät harittaen.
”Mitäh….khyllä mhinä olishin ilman shitomisiakin….muttah menehahn seh näinkhin…” tyttö sopersi.
”Hän on niin päissään ettei edes kysynyt nimiämme, vaan lähti heti mukaamme”,
baarissa ollut mies totesi naurahtaen.
”Hän olisi saanut olla nuorempi. Niinkuin muut. Paljon nuorempi..mutta samalla tavalla hänkin vuotaa..”, seinän vierellä oleva hoikka mies mumisi äänen hävitessä himon kuristukseen.
”Nhimet.” Pöydältä kuulunut kysymus oli sammalluksestaan huolimatta selkeä.
”Haluat siis tietää meidän nimemme?” kysyi tytön jalkojen luokse kävelevä mies vrnistellen. Pöytälevyyn oli jalkojen väliin leikattu ura lantionseudulle asti jolloin jalat olivat levällään kiinni uran kummallakin puolella olevalla kapealla osalla.
”No, minä olen Samahel, baarissa minun kanssani ollut on Ismaheil ja nuo kaksi muuta ovat Ramaehl ja Garanar. ” Puhuessaan Samahel oli siirtynyt tytön jalkojen väliin avaten tämän vihreiden housujen vyön.
”Äläh rhevi niitäh…” tyttö sammalsi.
Mies veti vaatteen uhrinsa nilkkoihin asti ja astui niiden yli lähemmäs tyttöä. Samalla muutkin olivat siirtyneet tytön ympärille alkaen riisua tätä. Tytön rintakehän yllä oli korsetintapainen vaate joka tuotti hiukan hankaluuksia sen poisottajille. Ismaheliksi nimettyn mielessä kävi ihmetys vaatteen tyylistä, mutta paljastuneet rinnat veivät hänen huomionsa, ja hän tarttui toiseen niistä alkaen kovakouraisesti hieroa sitä alkaen samalla riisua itseään toisella kädellä. Toisella puolella oleva Ramaehl teki samoin.
Samahel oli riisuuntunut ja hieroi nyt erektiossa olevaa kaluaan tytön häpyhuulia vasten.
”Nimiemme kertomisella ei ole mitään väliä jos kuvittelet jälkeenpäin ilmoittavasi meistä Lainvartijoille. Garanar seisookin jo pääsi takana ja huomaat varmaan veitsen hänen kädessään. Kun me muut olemme panneet sinua tarpeeksemme hän katkaisee kaulasi. Hän ei tarvitse sinusta mitään muuta kuin pääsi. Ja suusi. Hän tosin saattaa leikata rintasi irti jos pitkästyy…” Samahael sanoi ja survaisi kalunsa rajulla työnnöllä häpyhuulten väliin. Ja hämmästyi hieman. Mitään vastusta ei tuntunut, tyttö oli kostunut, ja oikein kunnolla. Niinhän ne kaikki….lutkat! Mies antautui täysin himonsa valtaan ja alkoi jyskyttää tyttöä raivoisasti. Toiset olivat laittaneet kalunsa naisen käsiin ja nytkyttivät itseään käskien tätä pitämään kunnolla kiinni. Yhtäkkiä Samahel tunsi kuinka raudankovat reidet ja polvet puristuivat hänen lantionsa yläpuolelle pitäen hänet paikallaan.
”Te olette siis Samael, Garanar, Ramaehl ja Ismaheil.” tyttö sanoi raudankovalla äänellä, jossa ei ollut sammalluksen häivääkään. Samahel vilkaisi muita pöydän ympärillä olevia.
Ismaheil ja Ramaehl tuijottivat eteensä suut auki rajun tuskan liikkumattomiksi ja äänettömiksi jähmettäminä ja mies käsitti miksi. Nainen puristi kumpaakin kädessä olevaa kalua niin lujaa, että niiden päät näyttivät olevan halkeamaisillaan kuin ylikypsät hedelmät. Garanar sai juuri silmät kiinni ensimmäistä orgasmiaan hierottuaan itseään eikä huomannut mitään.
Samahel yritti riuhtaista itsensä irti naisen jalkojen välistä, mutta samssa teräksenluja puristus hänen kalunsa ympärillä juuttutti hänet paikoilleen. Puristus muuttui repiväksi tuskaksi ja lisääntyi koko ajan. Mies yritti huutaa, mutta jalkovälistä säteilevä valtava kipuaalto jähmetti hänen palleansa, niinkuin muillekkin miehille oli käynyt.
Hirvittävän tuskan kouristuksessa Samahel katsoi pöydällä olevaa tyttöä. Tämä…..hymyili!
”Kuka…..sinä…olet!” Mies sai vaivoin kähistyä.
”Minun nimeni on Gabrielle Bloodclaw.”
Poydän vierestä kuului Ismahelin tukahtunut nyyhkyttävä kuiskaus, kaksi sanaa.

”Metsästäjä. Rakennettu.”

Samahel tunsi nousevansa ilmaan Gabriellen väkivahvojen jalkojen nosteessa, jalkahihnat katkesivat napsahtaen. Samalla tyttö kiskaisi kätensä ylöspäin, hihnat katkesivat ja kädet ampaisivat yläviistoon hellittämättä otettaan.
Penisten revetessä irti Ismaheil ja Ramaehl kaatuivat tajuttomina lattialle tuskan nujertamina. Garanar yritti iskeä veitsensä Gabriellen kaulaan mutta sai valtavalla voimalla heitetyn Samahelin päälleen ja kumpikin rysähti rajusti seinää vasten.
Garanar rimpuili rajusti yrittäen päästä päällään tajuttomana retkottavan Samahelin alta mutta tämän kehoa painoi alaspäin Gabriellen raudankova jalka nauliten kummatkin lattiaan. Sitten Garanarille selvisi miksi Samahel oli mennyt tajuttomaksi. Gabrielle oli alasti, ja pitäessään toista jalkaansa miesten päällä hänen reitensä olivat hieman auki.
Mies katsoi epäuskoisena tytön jännittäessä lantiotaan ja epämääräiseksi lihamöykyksi rutistunut kalunriekale pusertui Gabriellen jalkojen välistä ulos pudoten läsähtäen lattialle.
Garanar sai veitsikätensä vapaaksi ja iski sillä nopeasti tytön säärtä kohti.
Gabriellen käsi iskeytyi miehen ranteeseen kun terä oli sentin päässä säären ihosta.
Tyttö hymyili ja pudisti päätään.
Sitten mies näki Gabriellen käden lihasten jännittyvän kiskaisten samalla miehen käden veitsineen rajusti ylöspäin. Nykäisy oli niin raju että käden ranne-ja kyynärnivelet loksahtivat sijoiltaan. Mies karjahti ja pudotti veitsen. Gabriel otti veitsen käteensä, tarttui toisella kädellä terästä kiinni, väänsi terävästi ja terä napsahti poikki. Vaikka kädestä säteili kova kipu Garanar katsoi tarkemmin edessään seisovaa tyttöä joka heitti veitsenpalaset huoneen toiseen päähän. Gabriellen hiukset heilahtivat sivuun paljastaen kaulassa olevan puneretavan pannan jonka ylä-ja alareunassa näkyi heikko tuoreen veren punerrus.
”Miksi ne typerykset eivät huomanneet cilicheä kaulassasi?” mies voihki kivun läpi. Kukaan muu Rakennettu ei pidä tuollaista pantaa kaulassaan jossa piikit ovat ulospäin mutta myöskin sisäänpäin. Saatanan tunarit!!!” mies karjahti iskien samalla turhautuneena tervettä nyrkkiään lattiaan.
Gabrielle kumartui ja otti Garanaria niskasta kiinni. Mies tunsi kaulassaan teräksenlujien sormien otteen ja ähkäisi terävien kynsien upotessa ihoon. Hän yritti rimpuilla, mutta tyttö veti hänet Samahelin kehon alta kuin pikkuvauvan ja nosti hänet ilmaan ravistellen tätä kädestään kuin tyhjää säkkiä.
”Olen etsinyt jo jonkin aikaa nuoria tyttöjä ja poikia raiskaavaa ja teurastelevaa ryhmää. Ruumiiden päät oli irroitettu, kehoja oli viillelty uhrien ollessa vielä elossa ja nyt tiedän miksi. Sinun viiltely-ja päänirrotushimosi varmisti minulle että olette etsimäni paskakasat.” Gabriellen ääni kuulosti Garanarin korvissa kuin sulalta lyijyltä.
Äkkiä mies iski terveellä kädellään Gabriellea leukaan niin lujaa kuin pystyi. Isku oli niin kova että mies tunsi rystystensä murtuvan, mutta tytön pää ei edes heilahtanut.
”Hyvä yritys”, tyttö sanoi naurahtaen pienen veripisaran ilmestyessä tämän alahuuleen.
”Nyt on minun vuoroni, olen reilu ja en pidä kättä nyrkissä.” Gabrielle sanoi hyisellä äänellä.
Garanar oli kuullut huhuina kuvauksia raiskaajien vammoista Gabriellen käsittelyn jälkeen. Hänen suolensa ja rakkonsa tyhjenivät silkasta kauhusta, hän alkoi kirkua suureen ääneen rukoillen armoa tältä punahiuksiselta, vihreäsilmäiseltä paholaiselta.
Gabrielle Bloodclaw jännitti sormensa avoimiksi kuin kotka jalkansa iskua varten, sormenkynnet hohtivat hopeisina ja partaveitsenterävinä.
Garanar huusi suoraa huutoa ja sitten käsi iski salaman lailla.
Lainvalvojien virkapukuun pukeutunut mies seisoi kadulla avoimen oven vieressä. Toisella puolella oli samanlaiseen pukuun pukeutunut naispuolinen lainvalvoja ja hän puhui innostuneella äänellä miehelle.
”Hitto kun tuo Gabrielle on sitten kova mimmi. Raiskajamurhaajat pelkäävät kuollakseen joutumasta hänen metsästyksensä kohteeksi”, nainen pajatti innoissaan.
”Niin, kyllähän hän tehokkaasti etsii nämä rikolliset käsiinsä ja ilmoittaa sitten meille että voimme siivota jäljet”, mies totesi.
”Miksiköhän hän repii lähes kaikilta penikset irti? Aika kova rangaistus, sanoisin”, hän ihmetteli.
”Niinno, hänhän on Rakennettu, heidän ajatustapansa saattaa olla suoraviivaisempi kuin muilla….”, nainen pohdiskeli. Samassa ovesta syöksähti ulos nuori Lainvalvojamies vanavedessään parinaan oleva Lainvalvojanainen. Kumpikin jäi seisomaan kalpeana seinän viereen nieleskellen samalla ankarasti.
”No oliko se nyt noin pahan näköistä?” kysyi kadulla seisoskellut mies huvittuneesti.
”Mene itse katsomaan”, totesi ulosrynnännyt nainen kiukkuisesti.
Mies hymähti ja astui sisälle. Lyhyen käytävän päässä oli avoin ovi huoneeseen jossa rikolliset olivat. Mies astui huoneeseen nainen vanavedessään.
Gabrielle oli pinonnut kolme miestä poikittain teräspöydän päälle. Sitten hän oli taivuttanut pöytälevyn miesten ympärille niputtaen heidät tiukkaan teräspakettiin.
Miehet olivat elossa voihkien tuskissaan.
Huoneessa oli muutama Lainvalvoja ja sairaskuljettimen kuljettaja.
”Gabrielle voisi joskus muistaa etteivät kaikki muut ole yhtä voimakkaita kuin hän”, manasi eräs lainvalvojista.
”Hän saisi tulla itse avaamaan mokoman lahjapakettinsa”, mies lisäsi kiukkuisesti.
”No, otetaan neljäs pois tuolta seinältä”, sanoi kuljettaja.
Seinään oli isketty kaksi pöydänjalkaa pystyyn ja niiden välissä roikkui kainaloistaan Garanar. Hänen rintakehänsä poikki kulki viisi pitkää repaleista haavaa, ja toinen käsivarsi näytti kummallisen vinolta. Mies oli elossa, mutta tajuton.
Rintakehän haavat oli neulottu kiinni miehen vaatteista revityillä, hyvin ohuilla kankaansuikaleilla ja ne tihkuivat hieman verta.
”No olen minä nähnyt rajumpaakin kästtelyn jälkeä Gabriellelta”, naislainvalvoja sanoi.
”Kaverilla on kalukin vielä tallella.”
”Mietin vain mitä hän on käyttänyt neulana?” mieslainvalvoja ihmetteli.