LUKU 1

”Miekka ja veri.”

Aurinko oli jo ohittanut keskipäivän hetken ja sen säteet valaisivat pyöreän, noin 30 metriä halkaisijaltaan olevan harmaista lohkareista rakennetun areenan pohjaa luoden läntiselle puoliskolle jo osittaista varjoakin. Varjossa seisoi nuori, noin 20 kevättä nähnyt nainen. Hän hengitti voimakkain tasaisin hengenvedoin puristaen kevyesti kummassakin kädessään yli metrin mittaisia kaksiteräisiä miekkoja. Aikaisin aamulla hän oli astunut tälle areenalle kohtaaman joko voiton tai koulutuksensa jatkumisen, jos selviäisi pelkällä haavoittumisella. Hiki valui kevyinä noroina hänen sopusuhtaisen voimakasrakenteista kuparinruskeaa kehoaan myöten kevyen, hihattoman polvien yläpuolelle uloittuvan, haalean kellertävän tunikantapaisen vaatteen alla. Vyotäröllä vaatetta piti paikallaan ohut harmaa vyö ja otsan kohdalla pään ympäri kiersi ruskeista kankaansuikaleista kiedottu otsapanta estämään hien valumisen otsalta kullankeltaisten, selän takaosassa lähes lantion yläosaan ulottuvien hiusten alta syvänruskeisiin silmiin.
Hän nosti katseensa kohti areenan seinustan yläpuolella olevaa tasannetta, joka kiersi koko areenan ympäri noin 9 halfelin(n. 4.5m) korkeudessa ja siellä soturinasuissaan seisovaa kolmea miestä ja kolmea naista. He olivat seisseet sielä koko ajan tarkkaillen häntä herkeämättä.
”Mayedel”, sanoi upeaa jalokivikoristeista kruunua ja kauniisti koristellulla vyöllään kahta lähes samanlaista miekkaa kantava nainen.
Se oli areenalla seisovan naisen nimi. Annettu hänelle nelivuotiaana orpona kun hänet otettiin tarkkojen valintojen ja kovan karsinnan jälkeen Soturien taloon oppimaan. Hän olisi voinut joutua myöskin oppimaan maanviljelijäksi, sepäksi tai joksikin muuksi kansansa työläiseksi. Mutta soturiksi hänet oli päätetty tehdä tavalla tai toisella. Hän muisti välähdyksenomaisesti joskus muutaman kerran 16 vuoden aikana toivoneensa opettelevansa vaikka maata viljelemään kun kovan koulutuksen taso ylitti lähes hänen sietokykynsä. Mutta tässä hän nyt seisoi.
Tekemässä viimeisintä ja vaativinta koetta, sitä joka tekisi hänestä Trenic-soturin, kahden miekan mestarin.
Mayedel käänsi katseensa naisen kasvoihin.
”Valtiatar” hän sanoi kysyvällä äänellä.
”Olet näyttänyt meille miten miekat sopivat käsiisi, miten ne torjuvat, miten ne hyökkäävät ja miten sinä kestät taistella. Näen myöskin sinussa osumia, kansani tytär.”
Se oli totta, hänessä oli haavoja. Viisi osumaa, kaikki pienien herpaantumisien ja liian itsevarmuuden tulosta. Pahin viilto oli selässä, poikittain lapojen yli menevä.
Haava ei ollut syvä, verenvuotokin oli lähes lakannut, mutta sitä särki koko ajan enemmän ja enemmän.
Valtiatar käänsi katseensa areenalla noin 8 halfelin päässä Mayedelistä seisovaa mieshenkilöä kohti.
”Nyt on tilaisuutesi jälleen pidentää elämäsi päiviä, tuomittu Renedar. Viisi päivää peltotyötä jälleen lisää ennen seuraavaa areenaa. Se olisi kahdeksas kerta. Tapa tai haavoita taistelukyvyttömäksi, valinta on sinun.”
Kun Trenic-soturi syyllistyi rikokseen jonka tuomio oli kuolema, hän joutui taistelemaan areenalle Soturikoulun läpipäässeitä oppilaita vastaan. Voittaessaan oppilaan joko haavoittamalla kunnolla tai tappamalla tuomittu sai viisi päivää lisää armonaikaa elämäänsä.

Renedar katsoi Mayedeliä silmiin ja virnisti. Hän oli Mayedeliä ainakin 20 setriliä(n.10 kiloa) painavampi ja hiukan pidempi. Ja hän oli myöskin soturiksi aikoinaan kasvatettu ja jopa taisteluissa kokemusta saanut Trenic. Hänen vaatetuksensa oli samanlainen kuin Mayedelillä ja hänellä oli myöskin kaksi samanlaista miekkaa. Pyöritellen niitä käsissään terien välkehtiessä pyörivien liikkeiden lomassa Renedar asteli sivusuunnassa muutamia askelia oikealle ja vasemmalle. Sanoja ei sanottu, pilkka ja herjaaminen oli voimien tuhlausta. Mayedel ei ollut vielä osunut kertaakaan Renedariin koska hän oli joutunut näyttämään kaiken oppimansa tämän pitkän aamupäivän aikana.
Kaikki liikesarjat loppuun asti vietyinä, iskusarjat, hyökkäykset ja torjunnat loppuasentoihin saakka. Se kuului kokeeseen. Sarjat piti viedä loppuun asti haavoittumisen uhallakin. Pienet viillot olivat itse asiassa toivottaviakin, oppilas pystyi paremmin osoittamaan taistelukelpoisuutensa säilymisen huolimatta haavoistaan.
Mutta nyt Valtiatar oli antanut Renedarille luvan tappaa tai haavoittaa. Mayedel tajusi samassa että hän oli tähän mennessä pystynyt näyttämään hyväksyttävästi mitä oli oppinut.

Nyt oli aika näyttää mitä hän osaisi. Renedarin virnistys katosi yhtäkkiä ja hän hyökkäsi iskien samalla oikean piston kohti Mayedelin silmiä.

 

 

Maydel nosti oikean jalkansa ylös koukkuun ja potkaisi yhä täristen ja huojuen seisovaa Renedaria rintaan suoraan kiiltelevien miekanterien väliin. Renedar päästi potkun voimasta inahtavan äänen yhtäaikaa suustaan lennähtävän veren kanssa ja lennähti taaksepäin, miekanterien liukuessa samalla irti hänen rintakehästään, selälleen maahan.Se oli todellakin ohi, Renedar kuoli samalla hetkellä maahan osuessaan.

Hetken, aivan pienen silmänräpäyksen ajan Mayedeliä kouristi vatsassa oksentamisreaktion paine, mutta se katosi kaiken täyttävän helpotuksensekaisen riemun alle.
Hän oli Trenic! Soturi muiden joukossa! Mayedel ei pystynyt pitämään paisuvaa riemun tunnetta sisällään vaan alkoi kiljahtelemaan ja tanssahtelemaan ympäri areenaa heilutellen ja pyöritellen miekkoja rytmikkäästi käsissään veripisaroiden lennähdellessä kaarissa miekkojen punertavista teristä.

” Kovin nopeasti tämä neitonen suoriutui kokeestaan, täytyy myöntää Valtiattareni.” sanoi Valtiattaren vieressä muurin tasanteella seisova mieshenkilö. Hänellä oli päässään samanlainen kruunu ja vyötäröllään samanlaiset miekat kuin Valtiattarella.
”Harvoin olen nähnyt yhtä taitavaa kokeensuorittajaa kuin tämä Mayedel neitonen on, mutta se kävi liian nopeasti. Hän ei ehtinyt kokea kunnon kuolemanpelkoa kertaakaan mittelön aikana. Pelkään, että taistelukentällä hän sortuu ylimielisyyteen ja menetämme hänet kuolemalle, Valtiaani,” Valtiatar sanoi.
”Niin saattaa käydä, ja ehkä hyvin piankin tämä kansamme tytär joutuu kokemaan kohtalonsa suunnan, Valtiattareni. ” Valtias totesi mietteliäänä.
”Niin, huhut kaukaisilta mailta auringonlaskun suunnalta vahvistuvat koko ajan kertoen suunnattomasta armeijasta, joka valloittaa maat pelkällä ylivoimallaan.” Valtiatar totesi huolestuneella äänensävyllä.
”Näyttäisi siltä, että viiden kuunkierron kuluessa tämä valloittaja on armeijoineen maamme rajojen läheisyydessä. Näinhän olemme neuvoston kanssa useasti todenneet viime aikojen neuvonpitojen jälkeen.” Valtias totesi tarttuen samalla hellästi Valtiattaren ojentamaan käteen.
”Olen kaikesta huolimatta silti iloinen saatuamme uuden naaraspedon soturiemme joukkoon. Jakaisitko iloni kanssani?” Valtiatar sanoi hymyillen. Hänen silmänsä tuntuivat hohtavan syvää, pehmeää valoa. ” Utieh nalech matechaal nechaal ma diracheedarr.” hän sanoi pehmeästi, lähes kuiskaten.
Valtiaan silmistä näytti hohtavan samanlaista valoa hänen katsoesaan Valtiatarta.
”Utieh nalech matechiil nechaal ma diracheederr.” hän sanoi yhtä pehmeästi, myöskin lähes kuiskaten.
Nuo lauseet olivat yhtä vanhat kuin heidän kansansa historia, ja Mayedell oli juuri sellaisessa kohdassa areenaa jossa nuo lauseet heijastuivat hänen korviinsa areenan kiviseinistä hiljaisina mutta selkeinä. Tietäen varsin hyvin mitä nuo lauseet, jotka vain aviosuhteessa eläville olivat sallitut, tarkoittivat Mayedel punastui hiukan ne kuullessaan.
Varsinkin kun Valtiatar vilkaistessaan hänen suuntaansa poistuessaan Valtiaan kanssa ja huomatessaan Mayedelin katsovan siirsi Valtiaan käden selkänsä takana oman pakaransa yläosaan hymyillen aivan kuin kiusoitellen Mayedelille.
Mayedel hymyili arasti Valtiattarelle ja kääntyi mennäkseen areenan vastakkaisella puolella avautuvaa ovea kohti. Kävellessään Renedarin ruumiin ohi hän huomasi ihmeekseen reisiensä sisäpinnalla valuvan muutakin kuin hikipisaroita. Rintojenkin kärjet olivat niin kovina että niihin melkein sattui.
”Ei kai…minähän olen…minun tekee mieli…oih….!” Mayedel siirsi kävellessään miekat ristiin rinnalleen niin että viileät terät painuivat rintojen kärkiä vasten helpottaen hänen tukalaa olotilaansa hiukan ja kätkien hänen tilansa uteliailta katseilta. Haavatkin alkoivat hiljalleen tuntua yhä enemmän särkeviltä.
Mutta viis siitä, Mayedel ajatteli, nyt alkaisi uusi aika hänen elämässään.

Soturin elämä.

 

LUKU 2.

”Kunnia on palveluksessa.”

Oli kulunut muutama päivä Mayedelin kunnian päivästä, Trenic- soturiksi vihkiytymisestä. Aurinko pilkisteli silloin tällöin kumpupilvien takaa kotikaupunginsa keskusaukiolla olevan Mayedelin selkää lämmittäen. Hän oli potenut pientä kuumetta haavojensa takia,mutta aamulla hän oli tuntenut olonsa paremmaksi ja lähtenyt suorittamaan oikeutetut hankintansa. Keskusaukio, jolle hän oli juuri saapunut, oli noin 120 halfenin pituinen ja noin 140 halfenin levyinen. Aukiolla olivat tavanomaiset kangaspeitteiset kojut, joista hänen kansansa haki päivittäiselle elämälle välttämättömät tarvikkeet. Maanviljelijät, käsityöläiset ja muut ammattikuntien edustajat suorittivat vaihtokauppatalouteen perustuvaa jokapäiväistä kaupankäyntiään.
Koska Mayedel oli juuri soturiksi valmistunut, hänellä oli kansansa lakien perusteella oikeus tiettyihin tarvikkeisiin, ikäänkuin lahjana pitkän soturikoulutuksen päätteeksi. Lämmin huopa, paksuksi punottu makuualusta, kaksi keihästä tai miekkaa. (keihäs-tai miekkasoturi).

Mayedel saapui erään kojun luokse jossa oli kutojan tekemiä huopia tarjolla. Hänen vertaillessaan huopien laatua, aukean toiseen laitaan marssitettiin joukko kevyissä kahleissa olevia miehiä ja naisia. He olivat olleet kansansa oikeudenistunnossa kuulemassa tuomionsa rikoksistaan yhteisönsä lakeja vastaan. Yleisin tuomio oli niinsanottuun orjatyöhön joutuminen. Valtias ja Valtiatar päättivät yhdessä 10 henkilön neuvoston tukemana tuomion pituuden rikoksen vakavuuden mukaan. Tällaisen tuomion saanut joutui palvelemaan isäntäänsä omistamatta mitään omaisuutta. Jopa tuomitun vaatteetkin kuuluivat ns.isännän tai emännän hallintaan. Isäntä/emäntä oli kuitenkin vastuussa orjansa vaatetuksen ja ravinnonsaaniin rittävästä turvaamisesta. Orjan huono kohtelu oli ankarasti kielletty, vaikka omistajansa sanaa orja joutuikin lähes kirjaimellisesti noudattamaan. Lisäksi, jos omistaja oli orjan työpanokseen tyytyväinen, hänellä oli oikeus anoa orjansa vapautusta ennen tuomion määräajan päättymistä.

Tällaisessa joukossa seisoi Marall, noin 24 kevättä nähnyt mies. Hän ihmetteli vieläkin aikaisin aamulla saamansa tuomion tasoa, olihan hän kovan riidan päätteeksi haavoittanut vakavasti omaa soturiryhmänsä johtavaa Trenic- soturia. Riidan aihe oli vakava, häntä oli syytetty varkaaksi. Väittely oli yltynyt käsirysyksi asti, ja Marall oli katkaissut syyttelijänsä käden ja murtanut jalan. Hänet oli otettu kiinni, ja muutaman päivän odotuksen jälkeen hän oli seissyt Valtiaan ja Valtiattaren edessä saamassa tuomiotaan. Tukena olevan neuvoston mielestä rikos oli vakava, joukkueenjohtajan vahingoittaminen oli lähes kuolemantuomion tasoinen vahingonteko. Asiaa ei tuntunut auttavan edes se tosiseikka että Marall oli syytön varkauteen.
Itseasiassa todellinen syyllinen, soturien tiloissa soturiystävänsä mukana käynyt kauppiaan täysi-ikäinen poika oli tunnustanut ja seisoi samassa ryhmässä aukion laidassa, vapaaehtoisesti syyllisyytensä tunnustettuaan aika lievänkin tuomion saaneena.

Neuvosto oli ehdottanut Marallin tuomioksi areenaa, taistelua viiden päivän välein kunnes hän kohtaisi voittajansa ja samalla pyövelinsä. Valtias oli kuunneltuaan ehdotuksen katsonut Marallia suoraan sillmiin. Marall oli vastannut Valtiaan katseeseen tyynesti, ei uhmaten mutta määrätietoisena. Valtias oli kääntynyt vieressään olleen Valtiattaren puoleen ja keskustellut hiljaisella äänellä hänen kanssaan. Valtiatar oli keskustelun päätteeksi katsonut Marallia pitkään. Lopulta hän oli kääntynyt Valtiaan puoleen ja aavistuksellinen hymynkare suupielessään sanonut hänelle muutaman sanan hiljaisella äänellä. Sitten hän käänsi huomionsa Maralliin.
”Olet tuomittu 20 vuoden palveluun ilman omaa tahtoa”, sanoi Valtiatar vakaalla äänensävyllä, joka ei antanut aihetta vastaväitteisiin.
Marall oli viety pois tuomitsijoidensa edestä, ja tuotu tänne odottamaan tulevan omistajansa saapumista. Hänen kahleensa irroitettiin. Pakeneminen oli turhaa, paikalla olevat keihässoturit olisivat surmanneet hänet välittömästi eikä armoa olisi annettu.
Sitten tuomitun joukon eteen saapuivat ensimmäiset orjaa etsivät kansalaiset.

Samaan aikaan Mayedel laittoi tarkastelemansa huovan takaisin paikalleen muiden myyntävänä olevien huopien joukkoon ja kiitettyään kojun omistajaa, lähti kävelemään kohti toista kojua jossa myytiin lisää huopia, tosin erilaisella koristelulla.
Aurinko paistoi kuumemmin pilvien häivettyä taivaalta, ja Mayedel pysähtyi kojun varjoon kiitollisena päästessään varjoon auringolta. Kun hän oli aikeissa tarttua ensimmäiseen kauniisti koristeltuun huopaan, hänen ohitseen kiiruhti kaksi maanviljelijöiltä vaikuttavaa naista puhuen samalla keskenään.
”Tuomitut ovat tuotu jaettavaksi rangaistuksensa alkamiseen, Aradel, ” virkkoi naisista pidempi.
” Aivan, ja huhut kertovat erään tuomitun olevan Trenic”, vastasi Aradeliksi kutsuttu seuralaiselleen, ” niitä on tuomittavana kovin harvoin.” nainen jatkoi kävellessään eteenpäin.
Mayedel ei kiinnittänyt aluksi mitään huomiota naisten käymään keskusteluun, mutta soturinimityksen kuuleminen sai hänet valpastumaan. Tuomion saanut Trenic!! Mitähän tuomittu oli tehnyt saadakseen tuomion orjapalvelijaksi. Varmaankin jotain erittäin kunniatonta ja halveksittavaa häpäistäkseen nimityksen mukana tulevan kunnioituksen ja arvostuksen!! Mayedel kääntyi ja lähti naisten perään kiivain askelin.

Aukean laidassa ensimmäiset tuomitut olivat jo jaettu isännilleen tai emännilleen tuomiotaan suorittamaan. Kohta olisi Marallin vuoro, ja ihmisjoukosta kuuluvasta keskustelusta hän saattoi päätellä herättäneensä huomiota ja olevansa monien kiinnostuksen kohde. Moni haluaisi hänet orjakseen, soturi saattaisi olla koulutuksensa takia hyvinkin kuuliainen palvelija. Lisäksi hän loisi läsnäolollaan turvallisuuden tunnnetta taistelutaitonsa takia.Tosin kaupungissa harvoin kenenkään henkeä riistettiin rikollisessa mielessä, nyrkkitappelut ja varkaudet olivat enimmäkseen pääasialliset tuomioiden syyt.
Marall seisoi selkä suorana, pää pystyssä silmäillen levollisesti edessään seisovia kansalaisia.
Äkkiä ihmisjoukon takaa työntyi varsin kiivaasti ja muutamien mielestä varsin kovin kyynärpäin eturivin läpi nuori nainen. Hän jäi seisomaan Marallin eteen noin 4 halfelin päähän.
Marall näki edessään sopusuhtaisen voimakkaan, tietyiltä osiltaan soturikoulutuksesta kielivän naisvartalon verhottuna punertavaan, vartaloa pehmeästi myötäilevään ruskealla vyöllä vyötettyyn nilkkoihin asti ulottuvaan pukuun. Naisen jäntevän vahvoilta näyttävät käsivarret olivat ristityt rinnalle, ja kullankeltaisten hiusten kehystämien kasvojen ruskeansävyiset silmät iskivät teräviä salamoita häntä kohti.
Mayedel taasen näki edessään vahvan, soturikoulutuksesta kertovan miesvartalon verhottuna harmaaseen, vyötäröltä ruskealla nahkavyöllä vyötettyyn polviin asti ulottuvaan vaatteeseen. Marall seisoi selkä suorana, kädet selän takana ja kelletävien hiusten kehystämistä kasvoista ruskeat silmät katsoivat yhtä terävästi takaisin. Tämä oli se Trenic, joka on tuomittujen joukossa. Mayedel oli nähnyt sen heti Marallin olemuksesta.
He seisoivat katsoen toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Ympärillä olevat ihmiset olivat hiljentyneet aistittuaan näiden kahden välillä leijuvan oudon voiman tunteen.
Marall ja Mayedel eivät itse havainneet tällaista ”voiman tunnetta” ollenkaan, mutta Marall hermostui lopulta Mayedelin vihaisen syyllistävään tuijotukseen.
”Olenko jotenkin kohdellut arvon soturikokelasta loukkaavasti, vaikka tietääkseni emme ole koskaan tavanneet?” Marall kysyi hienoinen iva äänessään.
Mayedel kiivastui….” Soturikokelasta”…….Hrr!!
”Olen Trenic!!” kivahti Mayedel kiukkuisesti ja lisäsi; ”Ja tulen varmasti kunnioittamaan soturin kunniallisuutta enemmän kuin eräs, joka ilmeisesti tällä hetkellä seisoo edessäni.”
”Kunniattomuuteni on oma asiani ja siitä olen tuomioni saanut. En tarvitse juuri kokeensa suorittanutta soturia omaa tuomitsemistaan minulle jakamaan,” Marall sanoi terävästi. ”Näin kyllä heti että olet Trenic…Montako iskua ja väistöä tarvitsit koevastustajasi nujertamiseen?” Marall kysyi rauhallisemmalla äänensävyllä.
”Neljä, jos tappoisku lasketaan mukaan,” Mayedel sanoi hienoista ylpeyttä äänessään.
Marall katsoi häntä hetken. ”Taistelussa nopeus on hyvä asia, mutta vastustajan lopulliseen nujertamiseen se ei välttämättä aina riitä. Minä olen ollut mukana kolme talvea sitten kun Kirveskansa yritti valloittaa Läntisen laaksonosan,” Marall sanoi katsoen Mayedeliä silmiin.
Marallin äänensävy kuulosti Mayedelin mielestä vähättelevältä ja ylimieliseltä.
Kuinka tuo kehtasi vähätellä….ja vielä kehui sotakokemuksellaan…!
”Vai niin,” Mayedel sanoi jäisellä äänellä. ”Sinun täytyy sitten omin silmin nähdä kuinka minä sotakentällä teen selvää kaikista, jotka miekkojeni ulottuville joutuvat. Huhujen mukaan, jotka sinäkin olet varmasti kuullut, kansamme saatta joutua puolustamaan maansa rajoja lähestyvää armeijaa vastaan parin kuukierron päästä. Saat itsekkin todistaa minulle osaamisesi tason, ja tiedän keinon miten asia toteutetaan.”
Ja ennen kuin Marall ehti sanoa mitään, Mayedel kääntyi tuomittujen saattajien puoleen sanoen; ”Minä, Mayedel, otan tämän tuomitun omakseni palvelustaan orjapalvelijana suorittamaan.” Kansanjoukko kohahti vaimeasti. Trenic- soturit ottivat joskus orjia itselleen, mutta se oli varsin harvinaista. Saattajista toinen otti esiin papyruksesta tehdyn liuskan ja kirjoitti ylös lauseen minkä Mayedel oli sanonut. Sitten hän ojensi liuskan Mayedelille, joka kirjoitti oman nimensä lauseen perään. Näin Marallista tuli hänen omaisuuttaan, hänen sanansa tottelija.
” Ota orjapalvelijasi ja pidä hänestä huolta hänen tuomionsa loppuun asti. ” Saattaja sanoi ottaen papyruksen Mayedelilta.
”Seuraa minua.” Mayedel sanoi Marallille ja lähti itse pää pystyssä keinuvin askelin kävelemään kohti kojua jossa hänellä oli jäänyt kaupankäynti kesken.
Marall oli heti omaksunut orjan roolin, eihän hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.
Kävellessään Mayedelin perässä hän ihmetteli mielessään, miksi hän oli puhunut edessään astelevalle Emännälleen ensimmäisiksi sanoikseen kummallisen ylimielisesti ja vähättelevästi. Aivan kuin joku muu olisi puhunut hänen suullaan.

Ja miksi hänestä tuntui siltä, että asiat olivat edenneet juuri niinkuin niiden pitikin edetä.
Aivan kuin joku olisi kertonut hänelle että näin pitikin olla……tulevaisuuden takia?

 

LUKU 3.

”Minäkin olen soturi.”

Nuotio paloi räiskyen , puut olivat hiukan kosteahkoja palaakseen tasaisesti varhaisen syksyn aamussa. Nuotio oli yksi sadoista muista joen rannalla olevista aamuhämärässä erottuvista valopisteistä, joiden ääreen oli leiriytynyt noin 6000 miekkasoturista, 3000 jousiampujasta ja 2000 keihässoturista koostuva armeija. Kolme päivää sitten Valtias ja Valtiatar olivat saaneet odotetun viestin suuren armeijan saapumisesta kansansa kotimaan rajalle. Tämän sotajoukon lähestymiseen oli varauduttu jo 30 päivää aikaisemmin joten armeijan siirtyminen joenvarteen oli sujunut varsin ripeästi ilman suurempia hankaluuksia. Tosin kaupunkiin, mistä armeija oli lähtenyt oli vain noin 20000 halfelin( n. 1 kilometrin) matka.
Ensinmainittu nuotio oli laitimmaisena ja hiukan muista erillään joen varressa olevan pienen metsikön katveessa, osittaisessa näkösuojassa muilla nuotioilla olevilta ihmisiltä. Tämän nuotion ääreen vastakkaisille puolille oli levitetty kaksi huopaa. Kummankin huovan päällä oli toinen huopa laskostettuna tyynyksi joiden päällä istui kaksi ihmistä, Marall ja Mayedel.
Kummallakin oli miekka kädessään, Mayedel tarkasteli omansa terää otsa rypyssä ja näytti tyytymättömältä. Marall katsoi vahvihkaa, silmäkulmistaan vilkuillen, nuotion toisella puolella istuvaa Mayedeliä. Mayedel oli kumartunut eteenpäin ja hioi toisen miekkansa terää tasaisella hohkakiven kappaleella tasaisin, yhdensuuntaisin vedoin. Marall huomasi vahvihkaa silmäkulmastaan Mayedelin pyöreiden rintojen heilahtelevan hiomisen tahdissa niitä verhoavan vaatteen alla. Mayedel oli niin ilmeisesti niin keskittynyt terän hiomiseen ettei huomannut nänniensä osittain kovettuneen vaatteen hankauksesta johtuen ja se näkyi kankaan lievänä pingottumisena. Marall käänsi nopeasti katseensa miekkaan jota piteli käsissään.
Sitten hän laski miekan kädestään ja oikaisi selälleen huopansa päälle. Hänen ajatuksensa kääntyivät kuluneisiin päiviin orjaksi joutumisensa jälkeen.
Ensin Mayedel oli hänen mielestään tuntunut katuvan orjan ottamista. Pitihän hänen huolehtia Marallin ruoan saannista, vaatteista ja asumisesta. Mutta asiat olivat järjestyneet heidän mennessään Trenc-soturin velvollisuuksiin kuuluvaan päivittäiseen työhön eräälle maatilalle.
Marall oli saanutkin Mayedelin helpotukseksi jäädä maatilalle asumaan, mutta vain koska viljelijä oli itsekkin ollut Trenic.
Päivät olivat kuluneet maatöissä avustaessa ja taistelutaitojen hiomisessa. Mayedel oli synnynnäinen miekkojen käsittelijä, Marall myönsi sen epäilemättä. Jousiammunnassa hänen taitonsa riittivät taisteluun, mutta Marallin tarkkuuteen Mayedel ei yltänyt. Keihään käsittelyssä Marall voitti jokaisen harjoitteluottelun, toki kovan vastuksen Mayedel siinäkin lajissa Marallille antoi. Mutta miekkojen kanssa harjoitus oli Mayedelin hallintaa. Vaikka Marall yritti kaikin mahdollisin ja välillä mahdottominkin tavoin päästä lopetuspistoon tai lyöntiin heidän harjoituskaksintaisteluissaan niin ei. Mayedel sai aina estettyä kaikki yritykset, miekat olivat kuin terässeinä heidän välissään.
He olivat otelleet parhaimmillaan auringon noususta auringon laskuun asti. Sitä ottelua oli seurannut harjoituskentällä lopulta kaikki muut harjoittelemassa olleet soturit, ja Valtiatarkin oli Valtiaan kanssa tullut katsomaan heidän taistoaan. Lopulta Mayedel oli saanut sujautettua vasemman käden miekan Marallin oikean käden kainaloon joka oli sama kuin tappopisto.
Tämän kovan taiston jälkeen Marallista tuntui etteivät he tulevaisuudessa enään koskaan taistelisi toisiaan vastaan missään olosuhteessa. Se tuntui Marallista kummalliselta, miten hän oli tästä niin oudon varma. Heidän keskinäinen kanssakäymisensäkin oli ensitapaamisesta torilta tähän asti ollut pidättyvän kohteliasta, mutta samalla kummallisen pingoittunutta. Aivan kuin jousi, joka on jännitetty sinkauttaakseen nuolen lentoon.

Tokihan hän oli monet kerrat katsonut vahvihkaa Mayedelia niin kuin na diracheederriä katsotaan, Mayedelin vartalo näytti sitä peittävien vaatteiden ja taisteluasunkin alla hyvin…kiinnostavalta.
Mutta hän ei tuntenut tällähetkellä mitään muuta Mayedelia kohtaan. Asetoveruutta tottakai mutta… ei enempää.
Marall sulki silmänsä tiukemmin ja korjasi asentoaan rentoutuen samalla. Jospa yrittäisi torkahtaa vielä hetkeksi, seuraavasta lepohetkestä ei olisi varmuutta varsinkin jos he joutuisivat taisteluun.

Mayedel kuuli Marallin hengityksen syvenevän, tämä oli nukahtanut. Mayedel ihmetteli Marallin rauhallisuutta, hän itse odotti niin jännittyneenä taistelukosketusta viholliseen että torkahtaminen ei häneltä nyt onnistuisi.
Hän vilkuili nopein silmäyksin pienenevällä liekillä palavan nuotion toisella puolella nukkuvaa miestä. Miksi hän oli ottanut mokoman orjakseen, jos Marall selviäisi taisteluista hengissä ja kun he karkoitettuaan vihollisen palaisivat normaaliin elämään hänen pitäisi seuraavat 20 kesää pitää huolta orjastaan. Olisihan hänellä oikeus, jota harvoin käytettiin, ottaa orja puolisokseen, mutta silloin heidän pitäisi aloittaa maanviljelijätilan pitäminen.
Ja se vaihtoehto ei tullut kuuloonkaan.
Marall oli kylläkin sellainen jota na diracheederrina katseli oikeinkin mielellään. Vartalo eri osiltaan hyvinkin näyttävä, kyllä sitä mielellään….tutkiskelisi. Mutta asetoveruutta kummempaa tunnetta hän ei Marallia kohtaan tällähetkellä tuntenut.
Ja harjoitusvastustajana mies oli erittäin hyvä. Marall oli lyhyin, ystävällisin lausein opastanut Mayedelia jousiammunnassa ja keihäänkäsittelyssä joissa hän oli Mayedelia taitavampi. Miekankäsittelijänä Marall ei häntä päihittänyt, mutta Mayedel sai kyllä tosissaan laittaa taitonsa peliin estääkseen hänen tappoiskunsa tai -pistonsa. Taistelussa he olisivat pelottava pari, Mayedel pohdiskeli.
Hän laittoi miekkansa syrjään ja oikaisi huovalle pitkäkseen. Tuleeko taistelua tänään, se selviäisi varmaankin kohtapuolin. Mayedel sulki silmänsä, hänen ajatuksensa muuttuivat kevyiksi ja irtonaisemmiksi.
Miksiköhän he olivat niin kohteliaan pidättyväisiä toisilleen? Ei muuten, mutta….. aivan kuin he olisivat vältelleet jotain…jotain lopullista, jotain suurempaa kuin…elämä?!
Pieni harmistus kaihersi Mayedelin mieltä vielä lyhyen hetken ennen unen tuloa.
Olisi Marallin luullut edes hiukan enemmän vilkuilevan hänen rintojensa reaktiota hankauksesta puvun kankaaseen.

Kummankin unen läpi kiiri kovaääninen huudahdus, joka sai heidät säpsähtämään välittömästi hereille kevyestä unestaan.
” Aiotteko nukkua taistelun ajan, laiskimukset?” Kysyjä oli viereiseltä nuotiolta heidän luokseen saapunut, Arghall niminen keihässoturi jonka Marall tunsi.
”Ette näemmä kuulleet sotatorven kutsua. Nyt kiireesti, joukot järjestyvät jo joenvarteen. Tiedätte paikkanne rivistössä, luulisin,” Arghall hoputti unitokkurasta kaksikkoa.
”Olisitte nukkuneet yöllä ettei väsyttäisi noin paljon”, Arghall sanoi vielä katsoen Maralliin vihjailevasti virnistellen kääntyen samalla lähteäkseen.
”Me kyllä nukuimme emmekä varmasti…..”aloitti Mayedel kiukkuisesti, mutta Marall keskeytti hänet.
”Kaikki eivät anna aivojensa valua jalkojensa väliin niinkuin eräät heikot yksilöt nimiä mitenkään mainitsematta.” Marall sanoi virnistellen itsekkin tiettyyn tapaan.
Arghall naurahti.
”Sama vanha Marall edelleen. Olevinaan siveä, mutta ajatuksissa samanlainen.” mies totesi hymyillen.
”Olkoon miekkasi voittoisat, Trenic” Arghall sanoi vielä vakavalla äänellä.
”Olkoon keihääsi tarkka pistoissaan, Keihäsmestari” Marall sanoi yhtä vakavalla äänellä.
Arghall nyökkäsi, ja poistui kevyin juoksuaskelin.
”Minä olen myöskin Trenic, Miksi hän ei…..”Mayedel aloitti.
”Hän ei ole nähnyt sinun taistelevan, oi Emäntäni” sanoi Marall kunnioittavalla äänensävyllä.
Mutta Mayedel ei enään kuunnellut, hän puki jo kiivaasti sotisopaansa ylleen.
Marallin katsoessa tämän nuoren ma dracheedarrin puuhakasta innokkuutta hän tunsi silmänräpäyksen hetken syvää hellyyttä Mayedelliä kohtaan. Tunne oli niin nopea että hän unohti sen saman tien, ja aloitti nopeasti oman varustautumisensa.

 

LUKU 4.

”Pelon haju.”

Tuuli nosti hentoisia pölypilviä ilmaan pyyhkiessään taisteluun varustautuneen armeijan läpi. Valtias ja Valtiatar olivat saaneet tiedon että vihollinen hyökkäisi joevartta mukaillen kohti heidän kaupunkiaan. Sotilaat olivat järjestäytyneet niin, että joki oli rivistöjen vasemmalla puolella. Ensin olivat Keihäsmestarit ja sitten Trenic- soturit. Jousiampujat olivat heidän takanaan valmiina ampumaan ensi-iskun vihollisen tultua nuolenkantaman päähän. Trenicien oli tarkoitus tehdä nopeita pistohyökkäyksiä Keihäsmestarien rivien väleistä. Näin kummatkin asetaiturit suojelivat toisiaan mahdollisimman tehokkaasti. Tämä taktiikka oli toiminut heidän kansansa sotataktiikkana taisteluista toiseen vuosien ja vuosikymmenien aikana.
Pyörteilevä pöly sai miekkasoturien rivistössä suunnilleen keskivaiheilla seisovan Mayedelin siristämään hiukan silmiään. Ei silti,hän tuskin huomasikaan pölyn vaikutusta omalta kihelmöivän kärsimättömältä taistelun odotukseltaan.
”Näetkö sinä jo vihollista?” Mayedel kysyi ties kuinka monennen kerran vieressään seisovalta Marallilta.
” En vielä. Odottakaamme malttaen ja valmistautuen.” Marall vastasi yhtä monennen kerran samalla kun pyöritteli hartioitaan ja hypähteli kevyesti pitäen lihaksensa vetreinä. Hän huomasi Mayedelin tekevän samoin.
Marall katseli syrjäsilmin Mayedelin hermostunutta liikehdintää. Tyttö oli saatava rentoutumaan, Marall tuumi.
”Emäntäni, haluaisin kertoa teille muutaman asian,”hän sanoi.
” No, mitäpä sinä osaisit kertoa mitä en tietäisi taistelemisesta, mutta ajankuluksihan tässä voin kuunnella”,Mayedel sanoi kepeästi kääntyen häneen päin.
”Kun vihollinen hyökkää, torju ensin ja sitten nopea vastaisku”Marall selitti.
”Eipäs, vaan hyökkäys ensin.”Mayedel intti vastaan, mutta Marall keskeytti hänet tylysti.
”Jos ja kun vastassasi on kilpisoturi, hän torjuu kilvellään miekat sivuun ja sitten kuolet varmasti”
”Kuulehan….”Mayedel aloitti.
”Sinun on saatava vastustaja laskemaan kilpi alas niin saat sivallettua osuman kilven yli kaulaan tai kasvojen näkyvään osaan, tiedät sen itsekkin. Minä olen käyttänyt sitä taistelussa ja tiedän siksi mistä puhun.”
”Minä olen itse…..”aloitti Mayedel taas väittelynhaluisena, mutta Marall osoitti oikean käden miekallaan hänen kasvojensa sivuitse rivistön etupuolelle. Mayedel käänsi katseensa terän osoittamaan suuntaan.

Vihollinen oli saapunut paikalle.

Ne olivat kaikki kilpeä ja noin vyötäröltä lähes maahan asti ulottuvaa miekkaa kantavia sotureita. Päässään heillä oli kypärä joka suojasi poskipäitä, rintasuojus, sekä jaloissa sääriä suojaavat paksut nahkasuojukset. Lantiolla oli nahasta tehty hameentapainen lannevaate.
Marallin seuratessa näiden lähestymistä hän arvioi sotilaiden määrää. Niitähän oli vähemmän kuin hänen oman armeijansa sotilaita!!
Kyllä, kun lähestyvät sotilaat järjestäytyivät ilmeisesti omaan hyökkäysmuodostelmaansa jakaantuen kolmeen yhtäsuureen osastoon Marall näki vielä selvemmin että sotureita oli vähemmän.
Hänen ihmetellessään osastot alkoivat hölkätä kevyesti heitä kohden. Miekat ja kilvet nousivat, vauhti kiihtyi.Kumea murina nousi juoksevien miesten kurkuista voimistuen koko ajan. Marall tunsi tutun kiristyksen nousevan vatsanpohjasta aiheuttaen ensimmäiset halvaannuttavat pelon värähdykset hänen lihaksissaan. Marall antoi pelon hyökyä ylitseen jota seurasi tuttu raivon tunteen nouseminen. Hän tarttui henkisesti kiinni raivoonsa ja alkoi kasvattaa sitä mielikuvilla ja hengitti syvään ja tasaisesti samalla asettaen miekat puolustusasentoon josta olisi sulavaa kääntyä hyökkäysiskuun vasemmalta aloittaen….Sitten Marall vilkaisi Mayedeliä nähdäkseen millä torjunnalla tämä aloittaisi.

Mayedel seisoi ja tuijotti lähestyviä sotureita. Aluksi hän oli kiihkeästi odottanut ensimmäisiä miekanterien kosketuksia vastustajan aseiden kanssa, mutta sitten…Ne huusivat. Karjuivat ulos silkkaa raivoaan verenhimoisella äänellään. Juoksuaskeleet tömähtelivät, aseet ja varusteet kalahtelivat, miekanterät välkkyivät ja kaikista pahin iskeytyi Mayedelin tajuntaan saaden pelon kouristuksen ryntäämään päästä varpaisiin ja takaisin.
Silmät.
Ne suorastaan leiskuivat raivoa ja sulaa väkivaltaista hulluutta päin hänen kasvojaan. Hän yritti katsoa toisaalle, yritti nostaa miekkansa torjuntaan kuten Marall oli ehdoittanut…..Hän ei pystynyt liikahtamaankaan, ei edes sulkemaan silmiään lähestyvältä raa’an väkivallan hulluudelta. Sitten Mayedel alkoi vapista. Tutina levisi hänen jalkoihinsa, käsiinsä…hiki alkoi kihota hänen otsalleen, sitten selkään kunnes kylmä hiki tuntui suorastaan virtaavan ulos hänen ihostaan. Miekat roikkuivat enään hänen sormenpäistään, kohta ne putoaisivat…Pelko kouristi hänen vatsaansa niin että hän huohotti tuskaisasti suu avoinna. Ohut sylkinoro alkoi valua hänen huomaamattaan toisesta suupielestä, ja pienet kyyneleet kertyivät hänen silmäkulmiinsa kunnes kierähtivät poskia myöten hänen leualleen. Hän ei pystynyt ajattelemaan, päässä jyskytti ja kohisi niinkuin se halkeaisi kohta. Kuin usvan läpi Mayedel näki kuinka häntä kohti ryntäsi kilpi ojossa soturi joka siirsi juostessaan miekkansa taakseen iskeäkseen vaakasivalluksen joka katkaisisi Mayedelin kaulan siististi poikki.
”Mayedelll……!!!!!!! ” viiltävä huuto tunkeutui päässä humisevan kohinan läpi ja se kirkasti hänen ajatuksensa. Pakoon, pakoon…..huuto kaikui pään sisällä.

Mayedelia kohti hyökännyt mies aloitti juuri sivalluksensa iskeäkseen kun Mayedel käänähti kiivaasti paetakseen pakokauhun siivittämänä, pudottaen samalla kummatkin miekkansa. Pelon sekoittaman Mayedelin kääntyessä hänen jalkansa takerteli toiseen putoavaan miekkaan ja hän kaatui. Kaatuessaan eteenpäin hänen kaulansa liikkui samalla eteen -ja alaspäin väistäen miekan sivalluksen terän osuessa sen sijaan hänen hiuspalmikkoaan niskan kohdalla kiinni pitävään nyöriin katkaisten sen. Mayedel paiskautui maahan vatsalleen. Hän vilkaisi pakokauhusta hulluna yläviistoon taakseen ja näki sotilaan seisovan hajareisin hänen jalkojensa päällä ojentaen kilpikättään häntä kohti. Tämä liike sai Mayedelin kirkaisemaan pelosta ja hän yritti epätoivoisesti kynsien käsillään ja potkien jaloillaan maata päästä pois tuon kuolemaa uhkuvan vihollisen miekan ulottuvilta.
Sitten joku nykäisi hiuksista rajusti kiskaisten hänen päänsä ja kehonsa yläosan ylös maasta tuskan riipiessä päänahkaa. Samalla jalkapohja iskeytyi hänen ristiselkäänsä painaen lantion voimalla maata vasten. Selkä vääntyi kivuliaasti kaarelle taaksepäin ja Mayedel tajusi sotilaan nostaneen hänen yläselkänsä ylös lävistääkseen selän kautta hänen rintakehänsä jottei miekka tylsyisi maata vasten. Hän kirkui ja kiljui suu ammollaan, repien epätoivoisesti maasta kasvavia ruohotuppaita turhaan käsillään yrittäessään päästä irti kuolettavasta otteesta. Kyyneleet sumensivat silmien näön, suusta lensi huudon mukana sylkeä ja verta, hänen huulensa oli haljennut maahan osuessaan.
Yhtäkkiä veto taaksepäin lakkasi ja Mayedel lysähti hervottomana maahan. Samalla hän tunsi kuinka jotain kosteaa ja lämmintä levisi hänen alaruumiinsa kohdalle.
”Se iski minua, minä kuolen…” Ajatus leikkkaantui turruttavasti pään läpi ja samalla hänen päänsä sisällä oleva kohina yltyi korviahuumaavaksi jylinäksi ja hän putosi ja vajosi ja hukkui kunnes pimeys sulkeutui hiljaisuuteen.

Kun Marall oli vilkaissut Mayedelia ensimmäisen kerran tämä näytti vapisevan hieman katsoessaan samalla suoraan eteenpäin. ”Jännitystä” arveli Marall.
Vihollissotilaat juoksivat kohti huutaen yhä äänekkäämmin verenhimosta ja raivosta.
Marall suunnitteli ajatukset kirkkaina ensimmäistä torjuvaa sivallusta jolla kilpi iskeytyisi sivuun ja sitten raju pisto kaulan tyveen…
” Valmiina?!” hän sanoi vielä kysyvästi katsoen Mayedelia.
Hänen vieressään seisoi hillittömästi tärisevä, miekat lähes käsistään pudottanut kyyneliä, hikeä ja sylkeä valuttava ihminen. Ihminen, joka oli kauhusta täysin kangistunut paikalleen, kykenemättä liikahtamaankaan.
Ja sitten viholliset olivat heidän kimpussaan. Marall ei ehtinyt kuin karjaista Mayedelin nimen keuhkojensa täydeltä. Tämä herpaantuminen meinasi koitua kohtalokkaaksi, vihollissoturi heilautti kilpeään rajusti Marallia kohti osuen osittain torjunnassa oleviin miekkoihin. Marall heilautti lähes epätoivoisesti itsensä rajusti sivulle iskien samalla poikittain vastustajan kilven taakse. Pisto osui, ja soturi karjaisi kivusta, samalla pysähtyen vilkaisemaan osumasta tullutta haavaa. Se riitti Marallille, hän pyörähti kuperkeikan eteenpäin haavoittuneen vastustajansa taakse. Noustessaan jaloilleen hän sulavalla, ylöspäin suuntautuvalla kaksoissivalluksella halkaisi vihollisen jalka- ja selkälihaksia. Mies kaatui kirahtaen kasvoilleen ja Marall iski miekkansa tarkalleen keskelle miehen selkää, katkaisten selkärangan halvaannuttaen tämän.
Sitten Marall näki Mayedelin makaavan maassa vatsallaan noin kahdeksan halfelin päässä.
Vihollissotilas piti tätä hiuksista kiinni, jalkaansa selän päällä ja veti miekkakättään taaksepäin tähdäten uhriaan selkään.
Marall heitti vasemman käden miekkansa poikittain editseen samalla hetkellä kun vihollissotilas jännittyi iskemään armoniskun.
Heitto lähti vaistomaisesti ja niin kovaa kun hän jaksoi. Surahtaen miekka pyörähti kerran ympäri ja iskeytyi Mayedelin hiuksia kiskovaan käteen väistäen täpärästi kädessä olevan kilven reunan ja lävistäen kyynärpään. Samalla hetkellä mies survaisi miekkakätensä eteenpäin lävistääkseen uhrinsa selän yläosan, mutta Marallin heittämällä miekalla lävistynyt ja halvaantunut käsi irrotti otteensa juuri silloin Mayedelin hiuksista. Miekan pistoisku meni täpärästi ohi hipoen eteenpäin kaatuvan Mayedelin niskaa ja päälakea. Sotilas jähmettyi hetkeksi miekkakäsi suorana tuijottamaan kilpikätensä lävistänyttä partaveitsenterävää miekkaa, ja se riitti Marallille.
Hän oli seurannut heittonsa liikerataa aseensa perässä ja iski nyt oikealla miekallaan liikkeensä jatkoksi kauniin kaarisivalluksen irrottaen miehen pään hartioista. Ruumis rojahti katkaistusta kaulasta verta roiskuttaen Mayedelin viereen pään kieriessä kauemmaksi. Marall kyyristyi Mayedelin puoleen ja samalla kiskaisi miekkansa irti uhrinsa lävistetystä kädestä valmiina puolustamaan itseään ja tajutonta Mayedelia hyökkäyksiltä.
Hämmästyksekseen hän havaitsi vihollisten perääntyvän hitaasti yhtenä rintamana. Omat haavoittuneet soturinsa, joita ei kummallakaan osapuolella montaa ollut kuten ei kaatuneitakaan, he veivät mukanaan. Taistelu ei ollut kestänyt muutamaa hetkeä kauemmin, aivan kuin Marallin ja muiden soturien taistelutahtoa olisi jollain tavalla testattu. Sitten vihollisjoukot kääntyivät ja hölkkäsivät pois kadoten nostamaansa pölypilveen.

Ääniä. Savun hajua, lämmön hehkua hänen vieressään. Puhetta, joka hiljalleen työnsi syrjään pimeyttä ja sai muotoa sanoista.
”Emäntäni sai osuman miekanlappeesta päänsä sivuun ja taintui. Vihollisten peräännyttyä kannoin hänet nuotiollemme toipumaan.”
Marallin ääni.
”Hmmmh…No, jos niin sanot…… Olin näkevinäni toisin, mutta olkoon niin kuin sanot, orja Marall. Emäntäsi saakoon vielä toisen mahdollisuuden.”
Valtiattaren ääni? Toinen mahdollisuus? Mihin ja miksi…?
Sitten Mayedel muisti mitä oli tapahtunut. Voimakas häpeän ja itsesäälin aalto valtasi hänen mielensä, ja hän joutui ponnistelemaan ankarasti ettei olisi puhjennut itkuiseen nyyhkytykseen.
”Olemme Emäntäni kanssa eturivissä, kun taas kutsu kuuluu taisteluun.” Marallin ääni lupasi vakuuttavasti.
”Odotan näin tapahtuvan.” Valtiatar totesi viileästi, ja sitten Mayedel kuuli poistuvien askelten äänet.
Mayedel avasi silmänsä ja nousi vaivalloisesti ylös, jääden polviensa varaan istualleen. ”Nä..näkikö kukaan muu mitä..” hänen äänensä vapisi ja hiljeni.
”En usko, kaikki kävi niin äkkiä” Marall totesi lempeällä äänellä.
”N..no hyvä sitten. ”
Sitten Mayedel muisti tunteen haavoittumisesta johonkin. Lantiossa oli tuntunut lämpimän kostealle, mutta tunnustellessaan ja katsoessaan lantionsa seutua hän ei nähnyt eikä myöskään saanut verta käsiinsä.
Sitten hänen sieraimiinsa nousi haju. Kosteus ei ollutkaan verta vaan….!!
Marall lisäsi palavaan nuotioon pienen oksanpätkän ja katsomatta nuotion toisella puolella olevaa, katseensa asepukunsa tahriutuneseen lannevaatteeseen laskenutta surkeaa hahmoa, totesi hiljaisella äänellä;
”Joen vesi on riittävän lämmintä pesytymiseen, ja nuotio kuivattaa nopeasti.”
Mayedel ponnahti ylös, ulosteen ja virtsan haju sai hänet lopulta murtumaan ja hän tyrskähti katkeraan itkuun rientäessään samalla juoksuaskelin matalan pensaikon läpi joen rantaan. Seistessään vyötäröään myöten vedessä kiskoen eritteistä likaisia vaatteita päältään ja jynssäten niitä ja tahriutunutta alapäätään hän itki vuolaasti häveten ja säälien suunnattomasti itseään.

”Miksei Marall antanut minun kuolla? Pelkuripaskiaisen, mitättömän, joka pesee pelkurin merkkiä pois vaatteistaan ja itsestään…..”, ajatukset poukkoilivat hänen päässään yhtenä mylläkkänä.
Mutta ainoastaan virtaavan veden solina vastasi hänen äänettömään kysymykseensä.

Taistelukentällä oli hiljaista, Valtias ja Valtiatar olivat lähettäneet tiedustelijoita vihollisen leirin läheisyyteen. Vahvan vartioinnin takia tiedustelijat eivät päässeet kovin lähelle joukkoja mutta kertoivat vihollisen leiriytyneen eivätkä olleet havainneet liikehdintää uuden hyökkäyksen aloittamisesta. Valtias oli kysynyt joukkojen suuruudesta, mutta tiedustelijat eivät pystyneet lähestymään vihollisleiriä tarpeeksi lukumäärän laskemiseksi.
Päivä kului hiljaa iltaa kohden, ja sotaleireissä ruuan tuoksu alkoi leijailla sotilasryhmien nuotioiden yllä. Jokaiselle nuotiolle oli jaettu annokset lihaa tulella valmistettavaksi ja lisäksi leipää ja vettä.
Marall oli käynyt muonanjakelussa itse, siksi että näin pystyi valitsemaan vähän parempia paloja ja Mayedelkin sai olla rauhassa omassa surkeudessaan huopansa alla jonne hän oli kääriytynyt tultuaan joelta nuotiolle.

Lihan kypsyttyä nuotiolla Marall aloitteli ateriointia tarjoten samalla Mayedelille.
”Emäntäni, ruoka olisi valmis nautittavaksi. Tässä olisi leivänpala ja kimpale lihaa sen kanssa. Maistuu mielestäni erin..”
”En halua mitään!” Mayedel keskeytti kiivaasti nousten osittain huopansa alta esiin katsoen Marallia kyyneleistä kiiltelevin silmin ja itkusta turvonnein kasvoin.
” Pelkuri ei tarvitse mitään, ei mitään. Äläkä nimitä minua miksikään emännäksesi, tällainen mitättömyys ei ansaitse, ansaitse…….” puhe katkesi nyyhkytykseen ja Mayedel käännähti jälleen makuulleen selin Maralliin. Marall näki Mayedelin hytisevän nyyhkytysten tahdissa huopansa alla.
Marall huokaisi hiljaa. Tuossa tilassa Mayedelille oli turha puhua mitään, itsesääli ja itseinho oli liian voimakaasti läsnä tällä hetkellä. Marallin syötyä puolet lihasta ja leivästä hän paketoi loput heidän mukanaan olevaan nahkaiseen laukkuun.
”Ehkäpä aamulla ruoka saattaisi maistua tyttöparalle,” Marall ajatteli itsekseen.
Aurinko laski, ja yö saapui hiljalleen tummenevan taivaan myötä. Marall lisäsi muutaman oksan nuotioon, ja kääriytyi omaan huopaansa.
Hän mietti omaa ensikosketustaan viholliseen silloin joskus kauan sitten..pelkoa, pakokauhua. Kunpa Mayedel tietäisi mitä hänellekkin oli silloin tapahtunut. Että hän, Marall ymmärtäisi…ymmärtäisi oikein hyvin.
”Kerron sitten, kun hän on vähän rauhoittunut,” Marall päätti mielessään.

Yö kului, aikaa ei pysäytä suuret surut eivätkä suuret ilot. Marall heräili yön aikana muutaman kerran ja kuulosteli hiipuneen nuotion toisella puolella olevaa hahmoa. Välillä hengityksen rytmi kertoi Mayedelin nukkuvan, mutta muutaman kerran vaimeat nyyhkytykset ja huovan liikahtelut kertoivat surun ja häpeän olevan taas läsnä.

Niinä hetkinä Marall tunsi taas syvää hellyyttä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta Mayedeliä kohtaan, mutta nukahdettuaan uudestaan hän ei muistanut tunteistaan mitään herättyään.
Ainoastaan hento aavistus jälleen jostain suuremmasta joka tapahtuisi…..milloin?

 

LUKU 5.

”Minä olen Naarasterä!”

Sotatorven kutsu oli kuulunut aamulla auringon noustua, ja niin he seisoivat jälleen sotakentällä rivissä muiden mukana. Marall yritti tähyillä näkyisikö vihollisjoukkoja,mutta ei nähnyt maan nousemisen ja aamu-usvan takia tarpeeksi kauas. Hän käänsi katseensa vieressään seisovaan hiljaiseen hahmoon. Aamulla herättyään Mayedel oli noussut huopansa alta mitään sanomatta, ilmeettömin kasvoin. Hän oli pukenut päälleen vain kevyen, tavallisesta kankaasta ommellun puvun vöineen hitain liikkein, välittämättä vähääkään että Marall näki hänen alastoman vartalonsa. Marall oli tarjonnut hänelle syötävää, mutta Mayedel joi ainoastaan kupillisen vettä ja poimittuaan miekat käsiinsä lähti astelemaan hitain, hiukan laahustavin askelin kohti paikkaansa soturirivistössä. Marall oli seurannut häntä vaieten. Asepuvusta hän ei sanonut mitään, Mayedel ei olisi sitä pukenut tuossa välinpitämättömyyden tilassa ylleen.

”Jospa yrittäisin puhua hänelle, ehkä hänen mielensä vapautuisi toimimaan.” Marall tuumi. Soturirivistö ei ollut heidän kohdaltaan yhtenäinen, he seisoivat muutaman askeleen kauempana muista sotilaista joten hiljaisella äänellä keskustelu voisi onnistua muiden kuulematta liikaa.
”Mayedel, Emäntäni”. Marall aloitti.
”N…niin? Mayedel sanoi hiljaisen aralla äänellä.
”Jos yrittää olla pelkäämättä, niin pakokauhu on varma seuraus. Vain hullu ei pelkää,” Marall sanoi hiljaa.
Mayedel painoi päänsä nyökkään. Pieni kyynel pusertui hänen suljettujen silmäluomiensa alta.
”Tulen kuolemaan seuraavan hyökkäyksen aikana. Pakokauhu valtaa minut varmasti taas, tunnen sen oireet jo nyt, vaikka vihollista ei edes näy. Pyydän, älä turhaan yritä saada taistelutahtoani nousemaan. Olen soturina turha ja kun kuolen, kuolen ainakin seisaaltani miekat kädessäni.”
”No, sitten täytyy varmistaa että olet seisaallasi loppuun asti”, Marall lausahti ja kahmaisi Mayedelin pitkistä hiuksista kiinni suunnilleen selän puolivälistä nostaen ne nopeasti taaksepäin vaakatasoon. Mayedel ei ehtinyt kuin kirahtaa hämmästyksestä kun Marallin miekka pyyhkäisi hiukset poikki jättäen niihin mittaa juuri hartioiden korkeudelle.
”M..minun hiukseni!!” Mayedel parahti samalla kun Marall heitti katkaistun palmikon heidän eteensä maahan.
Raivosta kihisten Mayedel käännähti Marallin päin kohottaen hieman miekkojaan.
”Senkin orjanretale, tuo palmikko oli ollut minulla lähes koko ikäni ja nyt sinä, sinä..”
”Katkaisin sen, kyllä. Muuten sinua olisi taas raahattu pitkin taistelukenttää hiuspalmikosta repien.” Marall sanoi rauhallisen vakaalla äänellä.
Mayedel jähmettyi paikoilleen, katsoi Marallia muutaman sydämenlyönnin ajan ja kääntyi poispäin tuijottamaan eteensä.
”Jos juokset vielä kerran karkuun, Valtiatar tappaa sinut omin käsin” , Marall sanoi hiljaa.
”Mitä sinä orjanretku siitä välität mitä minulle käy. En tarvitse rikoksesta orjuuteen tuomitun sääliä enkä myötätunnon pilkahduksia. Pidä suusi kiinni, orja!” Mayedel sähisi yhteenpurtujen hampaidensa välistä katsoen samalla Marallia vihaisena.
Marall katsoi häntä silmiin ilmeettömin kasvoin. Tuo raivostuminen…ehkäpä jotain toivoa olisi vielä.
Sitten hän osoitti vakavana miekallaan suoraan eteensä Mayedelin kasvojen editse.
Tämä käänsi katseensa terän osoittamman suuntaan. Noin 250 halfenin päässä näkyi varusteiden heijastuksia ja kuului kilahtelua raudan osuessa toiseen sotilaiden marssiessa vakain askelin heitä kohti.
”Vihollinen on saapunut, Emäntäni Mayedel. Mitä aiot tehdä?” Marall sanoi hiljaisella äänellä asettaen samalla miekkansa eteensä torjuntaan.

Mayedel katsoi lähestyviä vihollisia kiinteästi. Hän yritti pysyä rauhallisena ja valppaana, mutta sitten….silmät. Taas vihollissotureiden silmien palo naulitsi Mayedelin paikoilleen, sama pelon kouraisu tuntui taas vatsanpohjassa.
Sotilaat nostivat vauhtinsa kevyeksi hölkäksi ja alkoivat huutaa omalla kielellään rytmikästä taisteluhuutoaan.
Mayedel pelkäsi. Aivan samalla tavalla hän tärisi ja vapisi kuten aikaisemminkin. Mutta nyt hänen päässään jyskytti ylitse pelon pakokauhunkin yksi ainoa ajatus.
Älä pakene.

Sotilaan nimi oli Milar ja hän näki edessään naisen kahden miekan kanssa, hiukan oman sotajoukkonsa rivistöstä edempänä. Kokeneena taistelijana hän näki heti että naissoturi pelkäsi. Naisista ei sotureiksi ollut, näin hän oli aina sanonut asetovereilleen. Liian pehmeitä olivat, sotakentän raakuudet mursivat heidät helposti.
Milar oli juossut hiukan muita nopeammin ja lähestyi vapisevaa miekkanaista nopeasti. Tämä tuijotti häntä suurin silmin ja vapisevin huulin.
”Tuo pelkurinarttu ei tarvitse kuin yhden iskun ja se siitä. Taidanpa halkaista sen jalkovälistä ylöspäin valmista viivaa pitkin,”Milar hekumoi mielessään. Muutama askel, ja hän olisi iskuetäisyydellä. Milar heilautti miekkansa sulavalla liikkeellä taaksepäin iskeäkseen alhaalta ylöspäin naisen jalkojen väliin.
Mayedel näki kuin hitaassa unessa häntä kohti juoksevan, kilpeä ja miekkaa kantavan soturin liikkeet. Mies halkaisisi hänet vatsasta ylöspäin kahden ottamansa askeleen jälkeen, hän näki sen soturin asennosta. Silti Mayedel ei voinut liikahtaakkaan, pelon ja kauhun kahle oli liikaa………..silmät painuivat kiinni, ”minä kuolen nyt…..”

MAYEDEL!!!

Karjaisu oli niin kovan tuntuinen että se tuntui tulevan hänen päänsä sisältä, sitten hänen korvissaan kimmahti raudan kalahdus ja vihlova kirskahdus.
Mayedelin silmät rävähtivät auki, hän oli odottanut terän tuskaisaa viiltoa alavatsassaan.
Sitten hän näki syyn miksei näin ollut käynyt.
Hänen miekkansa olivat alaviistossa, noin kämmenenleveyden verran kärjistä ristissä kahvoja kohden. Terien välissä oli Milarin miekka lukkiutuneena, pysähtyneenä kesken iskun. Mayedel oli vaistomaisesti torjunut alhaalta tulevan iskun pelostaan huolimatta. Kovaan ääneen huudettu nimi oli laukaissut lihakset toimimaan.
Milar ja Mayedel tuijottivat toisiaan muutaman sydämenlyönnin ajan jotka tuntuivat Mayedelista ikuisuudelta pelon hyökyaaltojen keskellä. Hänen olisi pitänyt helposti jatkaa torjunnasta, jossa hänen miekkansa olivat, pistohyökkäykseen mutta vaistomaisesti tehdyssä torjunnassa oli yksi virhe.
Oikean käden miekka oli vasemman käden miekan terän päällä. Iskeäkseen vastustajaansa Mayedelin pitäisi nostaa päällimmäistä terää tehdäkseen nopean piston eteenpäin. Alempana oleva terä pakottaisi vastustajan kiertämään omaa miekkaansa ulospäin vetääkseen sen pois Mayedelin miekanterän alta. Mutta oikean käden miekanterän olisi pitänyt olla alimmaisena jotta Mayedel olisi voinut hyökätä edellämainitulla tavalla.
Jos hän yrittäisi nyt pistää Milaria oikeassa kädessä olevalla miekalla hän joutuisi vetämään kättään taaksepäin saadakseen iskettyä terällä ylös- ja eteenpäin.
Jos Mayedel siirtäisi oikean käden miekkaansa edellä kerrotulla tavalla Milar kiertäisi vasemman käden miekanterän pienellä kaartoliikkeelä ulospäin ja iskisi oma miekkansa Mayedelin alavatsaan.
Milar oli huomannut terien asennon ja lukitsi Mayedelin miekat vielä tehokkaammin kääntämällä oman miekkansa kahvaa ulospäin.
Mayedelin mieleen välähti vastustajan seuraava liike saaden pelon kouristuksen jysähtämään vatsanpohjaan kuin nyrkiniskun. Se iskisi kilpensä hänen naamaansa eikä hän voisi sille mitään!
Samalla hetkellä Milar jännitti tosiaan kilpikättään iskeäkseen sen reunan tuon jäykkänä pelosta seisovan, silmät suurina toljottavan pelkurinartun kasvoihin. Sitten hän iskisi miekkansa sen jalkoväliin, saisi kerrankin kunnon kovaa aukkoonsa.
Mayedelin kädet olivat lähes suorina alaviistoon ja samalla olkapäät olivat jännittyneet taaksepäin. Tästä johtuen hänen selkänsä kaartui taaksepäin. Mayedelilla ei ollut asepukua päällään, pelkkä asepukuun kuuluva alusvaate. Puvun ohuehko kangas kiristyi hänen eteenpäin työntyvien rintojensa ympärille paljastaen niiden muodot selvästi. Varsinkin nännit erottuivat, pelko oli saanut ne osittain kovettumaan.
Milar oli juuri iskemäisillään kilvellään, kun hän huomasi Mayedelin rinnat. Ne työntyivät häntä kohden, aivankuin Mayedel tarjoaisi niitä Milarille.
Ja ennenkuin Milar tajusikaan, hän heilautti kilpeään hihnojen varassa kättään pitkin senverran taaksepäin että sai sormilleen lisätilaa.
Sitten hän ojensi nopeasti kätensä ja otti Mayedelin oikeasta rinnasta kiinni hamuten sitä kouraansa niin paljon kuin pystyi.
Ja rutisti herkkää elintä kourassaan niin lujaa kuin sormillaan pystyi kiertäen samalla kättään rajusti oikealle.
Mayedel tunsi kovien sormien tarttuvan rintaansa. ”Mitä ihm…” hän ehti ajatella, sitten mies ruhjoi häntä rutistaen ja repien.
Tuska. Kipu iski hänen kehonsa läpi tuntuen päässä asti. Tunne nosti kyyneleet tulvimaan hänen silmistään, ja Midar nähdessään tekonsa vaikutuksen odotti Mayedelin miekkojen vastustuksen omaan miekkaansa lakkaavan ja hän pystyisi hyökkäämään.

Mayedel kertoi jälkeenpäin Marallille aivan kuin tulenlieskan räjähtäneen hänen sisimmästään ulos polttaen tieltään häpeän ja itseinhon, pyyhkäisten väännetyssä ja rutistetussa rinnassa tuntuvan kivun mennessään. Hänen silmiinsä nousi punainen usva ja hänen kehonsa läpi pyyhkäisi tuskaisen polttava tunne saaden lihakset toimimaan.

Mayedel raivostui, hänestä tuli ”bersek”.

Midar huomasi nartun olemuksessa tapahtuvan jotain. Hän jatkoi rinnan rutistelua ja vääntämistä, kohta narttu luovuttaisi puolustuksensa ja hän survoisi miekkansa sen naisenaukkoon, ylöspäin kohti vatsaa josta terä repisi suolet ulos….
Sitten Midar huomasi Mayedelin silmät ja äkillinen, hallitsematon pelon väristys meni hänen selkäänsä pitkin. Tuon pelokkaan nartun silmät muuttuivat punertaviksi ja niiden katse tuntui äkisti aivan kuin polttavan hänen omia silmiään. Sitten tuo paholaisen silmät omaava naaras avasi suunsa ja alkoi kirkua ja karjua jotain epäselviä sanoja omalla kielellään päin hänen kasvojaan. Kirkunasta huokuva raivo lisäsi nopeasti ohikiitävää pelon tunnetta Midarin aivoissa, hän epäröi pienen hetken ja se riitti Mayedelille.
Salamana oikea käsi heilahti eteen- ja hieman ylöspäin kohti Milarin leukaa. Miehen kilpi oli rinnasta puristavan käden takia juuri tarpeeksi sivussa, ja Mayedel jysäytti raivon antamin voimin miekankahvan alaosassa olevan kovan nahkapallon Midarin leuan sivuun niin että leukaluu katkesi ohuimmasta kohdastaan kuin kuiva risu. Midarin ote rinnasta lipesi irti ja hän hoippui yllätettynä ja aivot iskusta sumeana taaksepäin pari horjuvaa askelta käsien lennähtäessä sivulle. Hän yritti nostaa vaistomaisesti kilpensä suojaukseen, mutta hän oli iskun ja leuasta säteilevän tuskan takia aavistuksen normaalia hitaampi.
Mayedel hyökkäsi salamannopeasti astuen askeleen eteenpäin ja pyöräyttäen miekkojensa terät takakautta yläviistoon.
Jatkaen liikettä sulavasti hän raivon antamin voimin iski miekat suoraan ylhäältä alaspäin kuin kirveenterät Midarin kumpaankin käsivarteen, sotisovan suojuksissa oleviin pieniin väleihin. Terät leikkautuivat lihasten läpi pureutuen luuhun juutuen niihin kiinni hetkeksi. Niin tehokkaat raivon tehostamat Mayedelin iskut olivat että olkanivelet repesivät irti kuopistaan ja Milarin kädet retkahtivat roikkumaan muutamista lihasjänteistä terien irrotessa jatkamaan liikettään. Miekka ja kilpi putosivat kalisten maahan Midarin huutaessa kivusta ja järkytyksestä, jähmettyen tuijottamaan epäuskoisena eteensä tuskasta sokeaksi lamaantuneena. Jatkaen liikettään Mayedel pyörähti sulavasti ympäri oikean jalkansa varassa, jolloin vasemman käden miekka teki terän viheltäessä ilmanvastuksesta kaarroksen pyörähdyksen mukana ja iski Milarin pään irti vartalosta veren lennähtäessä kaaressa taivaalle auringonsäteiden kimaltaessa punaisissa pisaroissa.
Mayedel seurasi päättömän kehon lysähtämistä ja pään putoamista tömähtäen maahan muristen samalla kuin vihainen koira. Hän nosti katseensa kun toinen vihollissoturi hyökkäsi häntä kohden miekka valmiina iskuun. Mayedelin suusta kuuluva muriseva ääni muuttui kovaksi karjunnaksi ja yhdellä raivoisalla pyyhkäisyllä hän iski hyökkääjän miekan sivuun omalla miekallaan pistäen toisella miekalla salamannopeasti kaulaan katkaisten kaulavaltimon. Soturin kaatuessa maahan kuolettavasti haavoittuneena Mayedel hyokkäsi edessään olevien vihollisten kimppuun raivokkaasti kuin haavoittunut tiikeri.
Kaikki opetukset miekankäsittelystä kumpusivat vaistonvaraisesti hänen alitajunnastaan ja hän taitavin väistöin, pistoin ja salamannopein sivalluksin tappoi sotilaita oikealta ja vasemmalta huutaen samalla raivon vallassa. Miekat värähtelivät, helähtivät ja vongahtelivat hänen käsissään kuin elävät olennot, ollen käsittelijänsä täydellisessä hallinnassa lennähdellen salamana torjuntoihin ja vastahyökkäykseen.

Muutamaa hetkeä aikaisemmin Marall oli huutanut viime hetkellä ennen viholliskosketusta Mayedelin nimen toivoen sen jotenkin herättävän tämän puolustautumaan. Huudon jälkeen hän oli keskittynyt taisteluun tietämättä mitä Mayedel oli tehnyt, oliko tehnyt mitään. Kokenein soturitaidoin Marall taisteli, tappoi kolme vihollista ja sitten…ne vetäytyivät taas. Samalla tavalla kuin aikaisemmin, keräten haavoittuneet samalla perääntyessään takaperin lähes juoksuaskelin kadoten jälleen nostattamaansa pölypilveen.
Sitten hän näki Mayedelin, oman Emäntänsä. Taistellessaan viimeisen vastustajansa kanssa Mayedel oli ensin katkaissut taitavilla miekanviilloilla nahkahihnat joilla sotilas oli pidellyt kilpeään. Menetettyään kilpensä miessoturi oli yrittänyt yllättää Mayedelin salamannopealla pistohyökkäyksellä, mutta kahdella miekalla tehty hiukan uhkarohkeakin torjuntasivallus pyyhkäisi miekan hänen kädestään. Soturi seisoi silmänräpäyksen aja typertyneenä aseidensa nopeasta menettämisestä jolloin Mayedel pisti molemmat miekkansa sulavasti miehen leuan alapuolelta leukaluun ja kurkunpään välistä kielen läpi, pysäyttäen terät kitalaen luuhun kiinni. Soturi yritti epätoivoisesti vetää miekat irti kaulastaan, mutta partaveitsenterävät terät leikkasivat kämmenen ja sormien jänteet poikki. Samalla Mayedel nosti teriä ylöspäin pakottaen miehen nousemaan varpailleen etteivät terät tunkeutuisi syvemmälle kitalakeen.
Mayedel väänsi miekanteriä lähemmäs itseään ja miesparan oli pakko seurata terien mukana hyppien varpaillaan kuin jotain irvokasta tanssia. Hän yritti tarttua kiinni kiduttajastaan, mutta miekkojen vahingoittamat kädet jättivät vain verisiä jälkiä Mayedelin vaatteisiin. Miehen silmät olivat lopulta parin kämmenenleveyden päässä Mayedelin raivoisasti tuijottavista silmistä. Sitten Marall astuessaan pari askelta lähemmäksi kuuli Mayedelin äänen.
”Vai niin, haluttaisiko sinuakin pieni kosketteluleikki näin taistelun lomassa?”, Mayedelin ääni oli kuin kepeää hyräilyä.
”Tekisikö pieni puristelu sinutkin tyytyväiseksi, mitä! ”
Mayedelin ääni kohosi kirkunan ja karjunnan sekaiseksi huudoksi hänen raivonsa noustessa uudestaan.
”Oikein kunnon rutistelu ja vääntely niinkuin ystäväsikin teki, senkin sontakasa…” Mayedelin ääni sortui huudon kovuuteen ja hän astui askeleen taaksepäin tempaisten oikean käden miekan irti soturin leuasta. Sitten hän tönäisi kevyesti vasenta miekkaa eteenpäin ja sitten taaksepäin jolloin miesparka horjahti taaksepäin irtaantuen samalla terästä. Astuen lyhyen askeleen eteenpäin hän sulavalla sivalluksella, terän pitäessä surahtavan äänen iskun nopeudesta johtuen iski oikean käden miekan vastustajansa kaulan sivuun. Miekan terä viilsi juuri oikeassa kulmassa osumapisteeseen nähden ja lävisti kaulan kudokset lähes hidastamatta vauhtiaan.Terä oli kuitenkin hiukan vinossa osuessaan, joten iskun voimakkuus sinkosi irtoavan pään kyynärvarren mitan ylöspäin. Osittain vaistomaisesti Mayedel survaisi vasemman miekkansa suorana pistona pään suusta sisään niin että terä tuli takaraivosta ulos. Marallin katsellessa epäuskoisena Mayedeliä tämä raivosta karjuen heristi kumpaakin miekkaansa yläviistoon edessään vetäytyvän vihollisen perään. Sitten hän tempaisi vasemman kätensä yhtenäisellä liikkeellä taakse ja eteenpäin jolloin pää irtosi miekanterästä ja lennähti monta halfenia eteenpäin maahan. Sitten hän huusi miekkojaan heristellen vielä muutaman kerran vihollisen jälkeen jättäneelle pölypilvelle.

”Löysit siis vihdoin tulesi, kansani tytär” lempä ääni sanoi yhtäkkiä Marallin ja Mayedelin takana. Kumpikin käänähti äänen suuntaan.
”Valtiatar eneedrgh Valtias” tervehtivät Mayedel ja Marall kunnioittavasti siirtäen samalla miekkansa käsivarret suorina eteensä terät alaspäin, rystyset vastakkain. Kumartaen he siirsivät miekat sivuilleen, terät edelleen alaspäin oikaisten samalla itsensä. Heidän edessään seisoivat taistelusta vaatteet veren tahrimina Valtias ja Valtiatar kasvoillaan tyytyväisen hyväksyvä ilme.
”Olimme tarpeeksi lähellä nähdäksemme vilauksella sen miten sytyit liekkeihin taistellen kuin Trenc-soturin kuuluukin. Valtias oli niin vakuuttunut liikkeistäsi ja varsinkin tuosta viimeisen soturin lopettamisesta että sanoi sinulle nimen”, Valtiatar sanoi vilkaisten lempein katsein Valtiaaseen joka nyökkäsi hiukan hymyillen samalla.
Valtiatar astui Mayedelin eteen, otti tämän kasvot lempeästi käsiensä väliin ja sanoi lujalla äänellä katsoen häntä syvälle silmiin;
”Kuulkaa kaikki kuulevat, kertokaa niille jotka eivät kuulleet. Mayedel Naarasterä olet sinä nyt, kunniaksi olet nimellesi ”. Sitten Valtiatar irroitti otteensa Mayedelin kasvoista ja kumartaen sulavasti osoitti kunnioitustaan nimeämälleen soturille. Kaikki ympärillä olevat jotka olivat kuulleet Valtiattaren sanat, Valtias mukaan lukien kumarsivat samalla tavalla hänelle, Mayedel Naarasterälle.
Mayedelin mielessä myllersivät ilon ja helpotuksen tunteet. Silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän nieleskeli ankarasti yrittäen näyttää tyyneltä. Sitten hän vilkaisi ympärilleen ja näki Marallin katsovan häntä kumartuneena kunnioitukseen. Marallin katseesta huokui lämpöä ja kiintymystä illmeen kuvastaessa myös ylpeyttä hänestä, nimetystä soturista, omasta Emännästään. Marallin silmät kiilsivät, ja Mayedel huomasi pienen kyyneleen vierähtävän palvelijansa, orjansa silmäkulmasta valuen hitaasti hymynkareiseen suupieleen.
Valtiatar ja Valtias oikaisivat itsensä muiden seuratessa.
”Onko se kovinkin tuskaisan tuntuinen?” Valtiatar kysyi Mayedeliltä hiljaisella äänellä.
”Mikä? En ole haavoittunut.”Mayedelin ilme oli kysyvä.
”Tätä osaa sinusta väännettiin kovinkin julman näköisesti” Valtiatar sanoi niin hiljaa että vain Mayedel kuuli sanat. Samalla hän ojensi kätensä ja hellin sormenpäin kosketti puvun kankaan läpi Mayedelin oikean rinnan kaarevaa ulkosyrjää.
Kosketus oli kuin tuulen henkäys mutta silti Mayedelin suupielet värähtivät kivun häilähdyksestä vaurioituneissa kudoksissa ja hän henkäisi terävästi.
”Noin arka.” Valtiattaren ääni oli osanottavan hellä. Hän puhui edelleen niin hiljaa etteivät muut kuulleet.
”Jospa pyytäisit siihen hoitoapua niin kipu saattaisi lientyä nopeammin hellästä hoivasta”, Valtiatar sanoi nyökäten hiukan Marallin suuntaan kasvoillaan kiusoitteleva hymy.
Ennen kuin Mayedel ehti sanoa mitään Valtiatar kääntyi poispäin , mutta iski vielä silmää hänelle.
”Varautukaanmme, huomenna taistelemme taas mikäli vihollinen toimii niinkuin oletamme” Valtias sanoi poistuessaan Valtiattaren kanssa kohti komentopaikan telttaa.
Valtiatar käveli Valtiaan vieressä puhuen tälle hiljaa ettei kukaan muu kuulisi.
”Yritin vihjailulla ohjata heitä enemmän yhteen, toivon hartaasti että se johtaisi toivottuun tulokseen”.
”Se on Muinaisten mielestä äärimmäisen tärkeää ihmisen tulevaisuuden kannalta”, Valtias sanoi hiljaa.
”Vaikka meillä on valtaa ihmistemme kesken, emme voi määrätä heitä yhteen”, Valtiatar totesi kuivasti.
”Se olisikin liian helppoa” Valtias naurahti, suuteli valtiatarta poskelle ja hyväili tämän selkää ylhäältä alas.
”SInä tiedät aina miten minut rauhoitat. Varohan ettet joudu rauhoittelemaan enemmänkin, ma diracheedarr”, Valtiatar hymyili.
”Tiedät kyllä että joissain asioissa olen kovin varomaton, ma diracheederr”, Valtias naurahti.

Mayedel seurasi heidän poistumistaan pää pyörällä kaikesta tapahtuneesta. Sitten suunnaton riemu kumpusi hänen sisällään ja suorastaan räjähti riemukkaana äänenä suusta ulos. Kädet lennähtivät yläviistoon punertavien miekanterien välkkyessä auringonpaisteessa ja hän huusi ilosta ja liikutuksesta kohti sinistä taivasta Marallin katsellessa häntä iloisin ilmein.

””NAARASTERÄ! Minä olen NAARASTERÄ!””- huuto kaikui yli taistelukentän.

 

LUKU 6.

”Näetkö minut?”

Nuotio paloi rätisten tummenevan iltataivaan alla. Sen ääressä istui Mayedel selin nuotion toisella puolella ruokatarpeita järjestelevään orjaansa. Mayedel mietti samalla oman puuhastelunsa lomassa kuinka vaikeaa oli ollut kävellä leiripaikalle muiden sotilaiden kuiskailun ja tervehtimisien ristitulessa näyttämättä liian ylpeältä ja omahyväiseltä juuri saamastaan nimestä, itse Valtiattaren ja Valtiaan antamasta. Tieto hänen nimestään oli levinnyt sotajoukon keskuuteen varsin nopeasti, joten miekkoja ja keihäitä kohotettiin tervehdykseen sangen usein. Toki joukossa oli niitäkin, jotka tuhahtaen käänsivät selkänsä, nämä Mayedel jätti omaan arvoonsa.
Päästyään leiripaikalleen Mayedel oli käynyt joen rannassa pesemässä pukunsa ja itsensä. Laitettuaan pukunsa kuivumaan nuotion läheisyyteen ja kietouduttuaan yhteen huovistaan hän keräili joen vehreästä rantakaistaleesta yrttejä ja muita raaka-aineita mustelmiin ja ruhjeisiin tarkoitettuun voiteentapaiseen lääkeseokseen jonka ohje oli opetettu hänelle sotilaskoulutuksen aikana. Haavoille oli olemassa omat aineseokset.
Jauhettuaan ainesosat ja sekoitettuaan niistä lääkevoiteen, hän yritti sivellä sitä mustelmiinsa ja ruhjeisiinsa.
”Se pahuksen sotilas rutisteli tätä varsin tehokkaasti. Se on niin arka etten pysty kääntämään sitä yhtään ylöspäin. En näe alapuolisia ruhjeita kunnolla”, Mayedel harmitteli mielessään yrittäessään hoidella oikeaa rintaansa. Sitten hän muisti Valtiattaren kehoituksen antaa jonkun muun hoidella kipeää kohtaa….antaisiko hän tosiaan orjansa koskea itseensä? Ei ikinä!
Mutta sittenkin…Mayedel epäröi. Olisi kyllä hauska vähän kiusata Marallia, onko hän niin tyyni ja siveä mitä osoittaa olevansa. Ja sitäpaitsi, pelkkä naisen rintahan se vain on, mitä ihmeellistä sen koskettamisesta muka voi seurata?
Marallhan on vain pelkkä orja. Mies tosin, mutta vain hänen orjansa.

Samaan aikaan Marall järjesteli heidän illallisannoksiaan valmiiksi. Hän ei nähnyt mitä Mayedel teki, mutta jotain hankalaa se oli pään kurkottelusta ja käsien asennosta johtuen, aivan kuin tämä ei olisi nähnyt tarpeeksi lähelle. Olikohan tytöllä kipuja kun tämä henkäisi välillä terävästi, Marall tuumi. Hän nousi ylös ja kääntyi lähteäkseen hakemaan juomavettä muonapaikalta kun hän kuuli Mayedel sanovan tyynesti;
”Orja, auta minua hoitamaan tämä kuntoon. En näe itse kunnolla mitä pitää tehdä.”
Marall kääntyi. Nuotion toisella puolella oli hänen Emäntänsä polvillaan pitäen ylleen kietomaansa huovan yläkulmaa vasemmalla kädellä ristiin rintansa yli.
”Tule lähemmäksi, et pysty sieltä asti auttamaan minua”, Mayedel sanoi.
Marall siirtyi tottelevaisesti Mayedelin eteen polvilleen, niinkuin orjan kuuluikin.
Mayedel ojensi Marallia kohti pientä puukulhoa jossa lääkeseoksia sekoitettiin.
”Siinä on tekemääni lääkitsevää voidetahnaa, mutta en näe itse kunnolla kaikkia ruhjeita mihin sitä pitäisi laittaa. Näet varmaan paremmin sieltäpäin”.
Samalla hän siirsi huovan sivuun loukkaantuneen kohtansa päältä. Mayedelin ääni oli kuulostanut yhtä välinpitämättömältä aivankuin hän olisi sanonut että kohta alkaa sataa.
Marall näki edessään kauniin pyöreähkön, vähän hänen kättään suuremman naisenrinnan jonka pyöreitä sivuja täplitti viisi pahannäköistä hiukan turvonnutta mustelmaa.
Mayedel katsoi häntä kysyvin ilmein joten Marall otti kulhon käteensä ja kastoi sormenpäänsä tahnaan. Sitten hän ojensi kätensä ja hyvin varovaisin liikkein levitti tahdasta jokaiseen mustelmaan vuorotellen.
Tätä tehdessään hän ei voinut olla huomaamatta kuinka kimmoisan pehmeältä rinta tuntui hänen sormenpäissään, kuinka kauniin punertavalta nännipiha ja itse rinnan kärki näyttivät……äkkiä hänet valtasi lähes voittamaton halu koittaa kuinka rinta sopisi hänen käteensä, kuinka se täyttäisi kämmenpohjan ja sormien muodostaman kupin ja miltä nänni tuntuisi sormien välissä kun hän pyörittäisi sitä hitaasti edestakaisin ja…….!
Ankarasti ponnistaen hän sai halunsa tukahdettua, pidettyä ilmeensä ja kätensä vakaana jatkaen lääkitsemistä. Hänen kupeitaan pakotti niin että tasaisesti hengittäminen oli vaikeaa. Hän huomasi sivusilmällä Mayedelin sierainten ja suupielien värähtävän ja samalla rinnan kärki alkoi hitaasti eroittua selvemmin nännipihasta. Marall hegitti muutaman kerran hitaasti ja syvään ja sai itsensä hiukan tyynymään.

Aluksi Mayedelista Marallin kosketus hänen rintansa ihossa ei tuntunut kättelyä kummallisemmalta. Mutta sitten Marallin jatkaessa lääkitsemistä hänen mieleensä hiipi kuin varkain miltä Marallin käsi tuntuisi kun se ottaisikin rinnan kokonaan otteeseensa ja hellästi pyorittäisi nänniä ensin kämmenpohjassa ja sitten sormien välissä…….
Mayedel karisti kiivaasti ajatuksen mielestään. Nyt oli pysyttävä tyynenä….mutta oikeastaan…. tämä oli kyllä varsin …..miellyttävää. Uteliaskin hän oli, eihän vielä kukaan tätä ennen ollut koskettelun kautta saanut hänen kehoaan tuntemaan näin mukavia tuntemuksia.
Mayedel sulki silmänsä osittain ja antaen vain pienen hymyntapaisen näkyä kasvoiltaan antautui nautiskelemaan mielihyvän ja nousevan kiihottumisen tunteisiin kehossaan. Aivan sama mitä Marall näkee, pelkkä orjahan tuo on…
Marall näki Mayedelin ilmeen muuttuvan levolliseksi, hymykin näytti melkeinpä huvittuneelta. Tuo nainenhan nautiskeli hänen sivelyistään.
Nimensä mukainen tuntuu olevan, Naarasterä….
Marall huomasi voidetahnan loppuvan. Hän katsoi Mayedelia, tämä istui hiljaisena ja hymyili yhä silmät puoliavoimina. Marall nousi ylös.
”Olen valmis, jatkan veden hakemista jos sopii?”
Mayedel havahtui kuin unesta. Hänen poskensa punersivat hieman ja hän vaikutti aivan kuin hengästyneeltä.
”Kyllä, tuota..hyvin tehty… tuntuu jo paremmalta….voit mennä.”
Marall kääntyi, otti maasta heidän vesiruukkunsa ja lähti hakemaan lähdevettä muonanjakopaikalta.
Mayedel aikoi myöskin nousta, mutta sitten hän tunsi viileän ilman henkäyksen auringon laskiessa. Siirtäessään kummatkin kätensä jossain vaiheessa taakseen nilkkojensa päälle nojatakseen niihin hän oli irroittanut otteensa yllään olevasta huovasta. Hän laski katseensa hitaasti alaspäin.

Kaksi pyoreää naisenrintaa hohti paljaana kärkien ruusunpunan eroittuessa selvästi vaaleasta ihosta auringonlaskun viimeisessä loisteessa.
Huopa oli valahtanut alas.
”No, nyt niitä ei tarvitse enään peitellä Marallin katseilta. Nähty on”, Mayedel tuumasi kuivasti itsekseen.
Marall hymyili itsekseen kävellessään muonanjakopaikkaa kohden. Toivottavasti Mayedel tarvitsee uudestaan rintansa hoitelijaa, oli ollut kohteliasta näyttää toisesta mallia minkälainen se olisi tervehdyttyään.
Marall karisti ajatuksen mielestään. Oli keskityttävä huomiseen, taistelu jatkui yhä. Vihollisen taktiikka oli varsin kummallinen, pistohyökkäyksiä ja sitten peräytyminen.
Ja aina seuraavana päivänä vasta uusi hyökkäys…
Mikä on tämä taktiikka?

 

LUKU 7.

”Heal my Wounds.”

Taistelukentällä tuuli pyörteili sotilasrivistöjen lomitse nostaen pölyä pyörteilemään vastakkain seisovien sotilasrivistöjen ylle. Aurinko oli juuri noussut, ja ohuet poutapilvet pyörteilivät taivaankannen poikki luoden maahan nopeasti kulkevia varjoja.
Yksi varjoista pyyhkäisi Marallin ylitse varjostaen hetkeksi hänen vieressään seisovaa Mayedelia. Saapuessaan taistelukentälle Mayedel oli hakeutunut päättäväisesti eturiviin vihollisrivistöä vastaan. Marall oli tottakai seurannut kuuliaisesti, vaikka olisi jättäytynyt mielellään hiukan taaemmaksi. Ensikosketus viholliseen oli aina vaarallisin hetki taistelussa.
Hän katsoi vieressään olevaa Mayedelia. Tämä hyräili itsekseen ja leikitteli miekoillaan tasapainotellen niitä pystyasennossa kämmenpohjillaan.
”Mielenne vaikuttaa varsin levolliselta, Emäntäni,” Marall totesi ystävällisesti.
”Kyllä. Rintaani ei enään särje kovinkaan paljoa, ja viime kohtaamiseni viholliseen näytti lopulta mitä osaan,” Mayedel totesi iloisesti.
Marall hymyili hieman väkinäisesti kuullessaan tämän. Tuo äänensävy ja huolettomuus……. Toivottavasti luulen väärin. Marall ajatteli.
Ensimmäinen kalahdus ei ensin kuulostanut kovinkaan kovalta. Vihollisen soturi oli kolauttanut omaa kilpeään miekallaan. Sitten hän iski uudestaan ja uudestaan. Muut hänen ympärillään olevat alkoivat myöskin yksi kerrallaan hakata kilpiään samaan rytmiin kunnes rytmikäs kalahtelu oli levinnyt yli koko sotajoukon kuulostaen korviahuumaavalta. Lisäksi soturit alkoivat huutaa. Huuto koveni kovenemistaan kunnes….kuin yhdestä käskystä vihollinen hyökkäsi huutaen edelleen. Marall tempaisi miekkansa torjuntaan vaistomaisesti. Nyt kun teemme yhdessä Mayedelin kanssa neljän miekan puolustuksen, me…

Hän katsoi epäuskoisena vieressään ollutta Mayedeliä. Tämä juoksi kohti vihollista huutaen villisti, Marallista huuto kuulosti melkei riemukkaalta. Mitä ihmettä tuo nyt aikoo……???

Aluksi nähdessään vihollisen juoksevan häntä kohti hakaten samalla kilpiään Mayedel oli tuntenut vahvan, lähes samanlaisen pelon iskun kehossaan ja mielessään. Hänen kehonsa oli tärissyt ja halvaantunut, sama pelon hien purskahdus myöskin tuntui voimakkaasti. Mutta sitten sama puhtaan raivon tulenleiskaus pyyhkäisi pelon kaikkine lieveilmiöineen olemattomiin hänen mielestään.
Ja ajattelematta sen enempää hän lähti juoksemaan kohti vihollisrivistöä huutaen samalla raivokkaasti.
Ensimmäisten juoksuaskelten aikana Mayedelin vuosia kestänyt koulutus ja miekkasoturin taktiikan opettelu alkoi automaattisesti toimia nousten alitajunnasta hallitsemaan hänen ajatuksiaan ja refleksejään. Raivon tunne lientyi, ja hän valitsi ensimmäisen kohteensa lähestyvästä soturijoukosta kylmän harkitsevasti. Häntä kohti juokseva sotilas huusi nostaen samalla miekkansa iskeäkseen Mayedelia. Kun sotilas oli Mayedelin miekkojen iskuetäisyydellä tyttö pysähtyi äkisti, ja hänen miekkansa iskivät kuin itsestään kolmen iskun sarjan tärähtäen joka kerta osuessaan maaliinsa. Sotilas pysähtyi tuntiessaan miekkojen iskut kehossaan ja katsoi epäuskoisena omien suoliensa valumista maahan vatsansa poikki menevästä syvästä miekanviillosta. Hänen oma miekkansa oli edelleen iskuvalmiina ylös ojennettuna. Kilpikäsi oli kääntynyt sivulle paljastaen kehon tappavan tehokkaalle viimeiselle sivallukselle.
Mayedelin toinen miekansivallus oli pyyhkäissyt kilven sivuun.
Miehen kaatuessa maahan Mayedel oli jo seuraavan kohteensa kimpussa. Iskusarjat torjuntoineen lähtivät kuin itsestään hänen kehostaan.
Mayedelin huulet käpristyivät hymyntapaiseen paljastaen hampaat osittain.
Kuinka helppoa…tappaminen on…

Marall oli jäänyt Mayedelistä yli kahdenkymmenen halfenin päähän yllätyttyään tämän päätöksestä juosta kohti vihollista. Hän juoksi kohti Mayedeliä miekat valmiina torjuen samalla hajanaisia hyökkäysyrityksiä ympäriltään. Ensin hän oli huojentunut nähdessään Mayedelin tuhoavan ensimmäisen vastustajansa varmoin iskuin. Sitten hän huomasi Mayedelin ilmeen tämän kääntäessä kasvojaan sivulle. Tuo hymy…. Voi ei!

”Ja tässä kaatuu neljäs….” Mayedel laski mielessään käydessään uuden vastustajansa kimppuun tapettuaan edellisen kevyellä, jopa helpon tuntuisella pistolla suoraan sydämeen.
Hän tanssahteli uuden vastustajansa edessä härnäten tätä valepistoin ja -iskuin soturin yrittäessä osua häneen rajuin survaisuin. Mayedel torjui ne omasta mielestään yllättävän helpon tuntuisesti. Sitten hän viilsi sotilasta ensin vasempaan poskeen, väisti nopean piston vatsaansa kohti kierähtäen oikealle sivuun viiltäen samalla miestä oikeaan poskeen. Mies vastasi kahdella nopealla ylöspäin ja alaspäin sivalluksella jotka Mayedel väisti kierähtämällä vuorotellen oikealle ja vasemmalle vaivautumatta edes nostamaan miekkojaan torjuntoihin.
Ja hymyili yhä iloisemmalla ilmeellä.

Marall näki tämän kaiken niiden muutaman askeleen aikana jotka hän juoksi kohti Mayedelia.
Mayedel leikki vastustajallaan, se oli ilmiselvää.
”Helvetin typerä narttu, taistelukentällä ei…….” sen pidemmälle ei Maralll ehtinyt ajatella kun äkillinen tuska leikkasi hänen oikean hartiansa yläosaa, lähellä olkapäätä. ”Miekanpisto vasemmalta puolelta” välähti hänen mielessään salaman lailla samalla kun hän käännähti rajusti pudottautuen samalla oikean polvensa varaan. Vasemman käden miekka pyyhkäisi sulavan vastaiskun osuen jysähtäen häntä miekalla pistäneen soturin vatsaan kaataen tämän taaksepäin veren pursutessa Marallin miekan tekemästä isosta haavasta.
”Senkin typerä hölmö, unohdit sitten katsoa sivuillesi,” Marall moitti itseään nostaen samalla miekkansa torjuntaan.

Samaan aikaan Mayedel jatkoi yhä uhrinsa kanssa leikkimistä. Hän viilsi väistelyleikkinsä jälkeen soturiparkaa kahdesti kumpaankin käteen ja iski lopulta huolettoman kepeästi miestä kevyellä pistolla rintapanssarin raosta sydämen seutuville. Sitten Mayedel käännähti etsimään seuraavaa vastustajaa hyräillen samalla hymynkare suupielissään; ”Missäpä seuraava , näin miekkani laulaa ja vaatii..” Sitten hänen ajatuksensa sammuivat.

Miekan terä läpäisi hänen vasemman hartiansa yli menevän nahkaisen olkaimen joka piteli rintasuojaa paikallaan ja lävisti siististi hartialihaksen yläosan läheltä olkapäätä. Silmäkulmastaan Mayedel näki silmänräpäyksen ajan kiiltävän, kapeahkon miekanterän pistävän sormenmitan esiin hartiansa yläosasta. Vaistomaisesti hän nykäisi itseään eteenpäin jolloin terä irtosi hänestä. Jatkaen sulavasti väistöliikettään Mayedel pyörähti ympäri heilauttaen oikean miekkansa yläviistoon iskien häntä pistäneen soturin kaulanjuureen miekkansa kuin kirveen. Miehen pudotessa polvilleen kuolettavasti haavoittuneena Mayedel huomasi soturin olevan saman jonka kanssa hän oli leikitellyt. Sydämeen tähdätty pisto oli jäänyt häneltä vajaaksi huolettomuuden takia.
” Muista aina varmistaa vastustajasi taistelukyvyttömyys ennen kuin käännät hänelle selkäsi.” Lause kaikui Mayedelin pään sisällä kuin kiperä moite. Hän oli sortunut ylimielisyyteen ja leikittelyyn, luullen taitojensa takia olevansa haavoittumaton.
”Typerä, typerä lehmä!” Mayedel moitti itseään.
Ja sitten..viholliset perääntyivä taas, keräten haavoittuneet ja kaatuneet soturinsa mukaansa kadoten nostamaansa pölypilveen.
”Mikä ihmeen taktiikka tämä tällainen on…..” Mayedel ehti ihmetellä mutta sitten kivun ja tuskan tunne iski hartialihakseen saaden hänet päästämään suustaan tukahtuneen ähkäisyn. Yrittäen olla koskematta käsin haavaansa hän kääntyi ja lähti astelemaan kohti Marallia joka seisoi muutaman halfenin päässä. Miehen ilme näytti kiukkuiselta ja ehkäpä…… huolestuneeltakin.

Nuotio paloi hiljaa rätisten poutapilvisen taivaan alla auringon ohittaessa samalla keskipäivän hetken. Hento tuulenpuuska sai savun pyörteilemään alaspäin saaden nuotion vieressä huovan päällä polvillaan olevan Mayedelin siristämään silmiään. Hän piti käsiään ristissä rinnallaan, huulet tiukasti yhteen puristuneina alaleuka hiukan väristen. Kuinka Marall olikaan häntä moittinut heidän kävellessäään leiripaikalleen. ”Typeryyttä…Trenic- soturi ei koskaan leiki taidoillaan….ylimielisyys….”
Mayedel oli yrittänyt käyttää Emännän arvovaltaansa Marall-orjansa hiljentämiseksi, mutta tämäpä olikin käskenyt kylmän viileällä äänensävyllä ”Arvon Emäntänsä pitämään suunsa kiinni!?!” Tästä hän oli niin hämmästynyt että ei osannut sanoa enään mitään puolustaakseen kömmähdystään.
Ja tässä nuotiolla hän nyt istui ylähartian haavan säryn piinaamana, suu kiukkuisessa mutrussa, Marallin valmistellessa aineksia haavojen hoitoa varten. Kaiken lisäksi kun Mayedel oli yrittänyt myöskin osallistua yrttien keräilyyn, mies oli tylysti käskenyt hänen istua paikoillaan ettei haava vuotaisi enempää rasituksesta. Mokomakin….orja!

Mayedel vilkaisi jälleen Marallia kun tämä puuhasteli yrttien kanssa. Tämän oikean hartian yläosassa näkyi vertavuotava kohta vaatteen alla, itseasiassa verta oli valunut vyötärölle asti. Siihen varmaankin sattui, mies aristeli kätensä ylöspäin kohottamista selvästi.
Mayedel tunsi ohikiitävän hetken myötätuntoista hellyyttä Marallin kipujen takia, mutta sitten hän kiukustui hieman.
”Olet näemmä itsekkin sortunut huolettomuuteen taistelussa, orja hyvä.” Mayedel sanoi hiljaisella äänellä.
Marall käänsi hiukan päätään katsoen silmäkulmastaan Mayedeliin päin. Hänen poskipäänsä punersi hieman.
” Niin, kieltämättä omakin puolustus saattaa jäädä vailinaiseksi jos on huolissaan ylimääräisistä asioista…..,” mies vaikeni äkisti ja käänsi päänsä nopeasti poispäin keskittyen jälleen yrttien valmisteluun. Mayedel ehti nähdä kuinka Marall punastui enemmän sanojensa jälkeen.
Tyttö hämmästyi. Huolissaan. Mistä ihmeestä?
Sitten hän tajusi.
Minustako…!?!

Marall oli lähes saanut lääkeainekset valmiiksi. Hän katui jo hiukan aikaisempaa kiivauttaan Mayedelille ja moittivia sanojaan tälle, varmastikkin tyttö oli itse moittinut itseään jopa pahemmin ja ankarammin. Mutta kun hän oli ollut huolissaan….ei, ei huolissaan.

Ei.

Marall oli tajunnut sen heidän saapuessaan leiripaikalle. Hän oli pelännyt, pelännyt tosissaan että Mayedel kuolisi, juuri sillä hetkellä kun hän näki vihollisen pistävän miekkansa tämän hartialihaksen yläosan läpi. Kaksi kämmenleveyttä alemmaksi ja…..Marall ei uskaltanut ajatella pidemmälle.
Mikä häntä oikein vaivasi? Eihän Mayedel ollut asetoveria kummempi, miksi hän tunsi tällaisia tunteita tuota naista kohtaan, miten orja nyt tällaisia kuvittelee…??
Hän karisteli ajatuksensa selkeämmiksi, nyt pitää keskittyä haavojen hoitamiseen. Tärkeät asiat ensin. Niin! Marall kääntyi katsomaan Mayedelia tarkoituksenaan pyytää häntä mukaan joelle mutta hän pysähtyikin niille sijoilleen nähdessään Mayedelin ilmeen.
Tämä katsoi häntä suoraan silmiin omilla syvänruskeilla silmillään jotka hehkuivat aivankuin syvää, pehmeää valoa. Tytön huulilla karehti pieni hymynpoikanen huulten ollessa hiukan raollaan.
”Lähtisimmekö joelle peseytymään haavojen hoitoa varten?” Mayedel kysyi kallistaen samalla päätään aavistuksen verran.
”Kyllä, otan lääkevoiteet mukaan ja sidetarpeet” Marall sanoi nousten samalla ylös aikomuksenaan lähteä astelemaan joelle päin.
Mayedel nousi lähteäkseen Marallin perään mutta horjahtikin takaisin polvilleen.
”Pahuksen verenhukka, saa jalat veteliksi” Mayedel sanoi naurahtaen samalla. Marall siirtyi nopeasti hänen viereensä ojentaen vasenta kättään Mayedelille.
Mayedel tarttui lujasti oikealla kädellään Marallin ojentamaan käteen ottaen tukea noustessaan samalla seisomaan.
”Kiitos, Marall Rautauros,” tyttö sanoi, lähtien astelemaan hieman horjahdellen jokea kohden miehen seuratessa häntä.
Ja piti lujasti kiinni Marallin kädestä.
Marall seurasi tyttöä hiukan ihmeissään äskeisestä. Mayedel oli kutsunut häntä Rautaurokseksi. Nimellä jolla häntä ei oltu puhuteltu tuomionsa jälkeen niinkuin rikollisen kohtalona oli. Nimellä, jonka hän oli saanut taistelussa Valtiaan antamana. Kädestäkin piti kiinni…kuin vertaistaan.
Yksi asia vielä tuntui jotenkin omituiselta. Mistä Mayedel oli arvannut hänen aikeensa lähteä joelle, eihän hän ehtinyt sanoa mitään? Sattumaa varmaankin….

Mayedel asteli joenrantaa kohti tuntien pientä huimausta joka askeleella. Hän tiesi sen johtuvan verenhukasta, sotilaskoulutuksessa kokelaista oli laskettu verta pois jotta he tietäisivät miltä verenhukka tuntuisi ja osaisivat toimia sen mukaan. Hän vilkaisi vieressään kävelevää miestä, jota oli kutsunut unohdetulla nimellä. Rautauros..kyllä, se tuo orjaksi tuomittu tosiaan oli, Mayedel oli vahvasti sitä mieltä varsinkin kaiken yhdessä kokemansa jälkeen.
Miehen käden otekkin oli kuin rautaa hänen omassa kädessään, luotettava ja tasavertainen.
Mayedel ei tiennyt enään mitä hän tunsi tuota miestä kohtaan. Kaksi päivää sitten ei olisi tullut kuuloonkaan esimerkisi kävellä orjan kanssa käsi kädessä. Kun hän oli tajunnut Marallin huolestuneisuuden kohteen ja ymmärtänyt tämän haavoittuneen tästä johtuneen tarkkaavaisuuden herpaantumisen takia hän, Mayedel Naarasterä oli….hämmentynyt entisestään.
Nytkin hän vain toimi tilanteiden vaatimalla tavalla, ei ajatellut miten olisi pitänyt toimia eikä mitä muut ajattelisivat vaan pelkästään..toimi.
Sitten vielä se omituinen välähdys hänen mielessään. Nuotion luona pienen ohikiitävän hetken Mayedel oli tiennyt mitä Marall ajatteli sillä hetkellä.
”Lähdetään joenrantaan hoitamaan haavat.”
Sanat olivat välkkyneet hänen mielessään kirkkaana. Ja Mayedel oli täysin varma, hän TIESI ehdottomasti että se oli ollut Marallin senhetkinen ajatus.
Mitä ihmettä silloin oli tapahtunut?

Joenuomassa oli pieni pensaikon suojassa oleva lahdelma mihin he saapuivat auringon paistaessa kirkkaasti poutapilviseltä taivaalta viileähkön tuulenvireen puhaltaessa silloin tällöin joenuoman suuntaisesti. Marall laski kädestään side-ja lääketarpeet laakealle kivelle vedenrajaan ja käveli suoraan viileään veteen polvistuen pehmeään pohjahiekkaan Mayedelin seuratessa hänen esimerkkiään. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan riisuessaan päältään melkein polviin asti ulottuvan alusvaatteen. Sotisovan he olivat jättäneet leiripaikalle. Marall ojensi Mayedelille kankaanpalan jollaisia käytettiin lian hankaamiseen ihosta. Kankaaseen käärittiin palanen virtsasta ja eläinrasvasta keitettyä saippuaa.
”Auttaisitko minua peseytymään?”
Marall kääntyi katsomaan kysymyksen esittänyttä Mayedelia joka istui polviensa varassa vain parin kämmenenleveyden päässä hänen vieressään. Tämä ojensi vasemmalla kädellään pesukangasta ja pesuainetta häntä kohti. Vesi ulottui vain kummankin napaan asti, mutta tyttö ei yrittänytkään peitellä itseään millään tavalla. Marall katsoi kahta kaunista pyöreähköä rintaa joiden kärjet osoittivat hiukan ylöspäin Mayedelin ryhdikkään asennon takia.
”Oikea näkyy olevan parantunut hienosti, turvotus ruhjeissa on jo laskenut,” Marall totesi tyynesti katsoen samalla Mayedelia kasvoihin.
”Niin, särkykin on jo laantunut. Tosin olkani särkee sitäkin enemmän, olisin sentähden kiitollinen avusta,” Mayedel totesi aivankuin olisi pyytänyt kulhollista vettä.
Marall otti kankaan käteensä, kääri pesuainepalan siihen ja alkoi pehmein liikkein hangata tytön selkää kastellen kangasta silloin tällöin vedessä. Olan haavan kohdalla hän yritti olla erityisen varovainen painaen hyvin varovasti haavan ympärillä olevaa ihoa huljutellen kämenensä avulla vettä haavan päälle liottaakseen veren pois. Tästä huolimatta Mayedel henkäisi muutamia kertoja terävästi kivusta, mutta nyökkäsi heti Marallille kehottaen tätä jatkamaan. Sitten mies siirtyi etupuolelle pesemään miekan tekemää ulostulohaavaa. Mayedel istui paikallaan silmät puoliummessa, suu hiukan raollaan.
”Haluat kai jatkaa itse..,” Marall aloitti, mutta tyttöpä nosti oikeaa käsivarttaan ylöspäin sanomatta mitään. Marall häkeltyi, Mayedel kehoitti häntä selvästi jatkamaan pesua!
Mies ryhdistäytyi terävästi, tyttö luotti häneen. Yksikin vääränlainen liike, niin Mayedel iskisi häntä avokämmenellä pitkin poskia taikka nyrkillä etuhampaat sisään, siitä ei ollut epäilystäkään.
Marall aloitti ensin oikean kainalon pesulla, siirtyen sitten vasemmalle puolelle. Hänen nostaessaan vasenta käsivartta Mayedel puristi silmänsä ja suunsa tiukasti kiinni, haavoihin sattui varmasti paljon. Mies laski käden hitaasti ja varovasti alas jatkaen rinnan puolelle, pesten kummankin rinnan pehmein, pyörivin liikkein siirtyen sitten vatsan alueelle jatkaen tasaisia pyöriviä otteita. Siirtyen selkäpuolelle Marall pesi pakarat ja myöskin niiden välin määrätietoisin ottein. Sitten hän siirtyi pesussaan reisien hankaamiseen. Silloin Mayedel, Naarasteräksi nimetty nosti itseään hiukan ylospäin ja ilmeenkään värähtämättä levitti reisiään reilusti ulospäin.
Marall ymmärsi olla reagoimatta tähän millään tavalla ja pesi varoen reisien sisäpintoja ylöspäin kunnes tunsi sormiensa hipovan Mayedelin herkintä kehonosaa tämän jalkojen välissä. Hetken Marall epäroi, hän ei tiennyt pitäisikö jatkaa kankaalla vai ilman, pesuaine voisi kirvellä herkissä osissa. Sitten hän puri hampaansa tiukasti yhteen, laittoi pesukankaan pois ja siirsi kätensä Mayedelin vatsalle. Marall, Rautauros liikutti kättään alaspäin kunnes tunsi sormenpäissään hentoa karvoitusta. Pitäen kasvonsa ilmeettömänä hän työnsi kätensä pysäyttämättä alemmaksi etusormen ja nimettömän liukuessa keskisormesta erilleen häpyhuulten ja reisien liittymäkohtiin. Käsi työntyi alemmaksi kunnes hänen keskisormensa pää kosketti peräaukkoa.
Marall vilkaisi nopeasti kulmiensa alta Mayedelin kasvoja. Tämän ilme ei muuttunut miksikään, paitsi ylähuulen vasen kaari värähteli hieman. Marall veti kättään ylöspäin painaen etusormeaan ja nimetöntään kevyesti ihoa vasten lian ja hien irroittamiseksi. Sitten hän tunsi keskisormessaan erilaista liukkautta joka ei johtunut vedestä. Marall puri hammasta niin että leukaan sattui, nyt ei saanut ote lipsahdella. Jos sormi painuu vähänkin liian alas…..
Hän liu`utti kättään ylös vatsalle asti ja otti pesukankaan pesuaineineen käteensä.
Mayedel nousi seisomaan jotta mies voisi pestä hänen reisiensä takaosat ja jalat kokonaan.

Mayedel yritti kaikin tavoin pysyä tyynenä kun Marall heliin ja pehmein liikkein pesi hänen vartaloaan. Kuinka suloiselta olikaan tuntunut kun mies pyöritteli pesukangasta hänen selässään, rinnoillaan, sitten vatsallaan, pakaroilla ja niiden välissä. Kun Marall pesi reisien etuosaa hänen piti itse kyllä pestä jalkovälinsä mutta…mitään ajattelematta, kuin itsestään hän oli levittänyt jalkansa ja nostanut itseään hieman. Kun käsi oli lähtenyt liukumaan vatsaa myöten alemmaksi hän puristi kätensä nyrkkiin kaiken varalta. Mutta vaikka mies koski hänen herkimpään ja yksitysimpään kehonosaansa hyvinkin perusteellisesti ote oli tuntunut hellän kunnioittavalta ja niin luonnolliselta. Hän hymyili hiukan katsoessan Marallin liikkeitä tämän pestessä hänen jalkojaan.
Sitten Marall lopetti, ojensi pesukankaan ja pesuaineen Mayedelille, sitoi tämän hiukset kiinni niskaan langanpätkällä pois tieltä ja otti luuneulan johon oli koverrettu lankaa varten reikä. Siihen hän pujotti ohuen puuvillalangan. Mayedel vakavoitui, nyt haavat piti ommella kiinni. Marall ojensi hänelle oksanpätkän. Mayedel otti sen, laittoi hampaidensa väliin ja laskeutui polvilleen veteen. Marall polvistui myös Mayedelin eteen ja kasteli langan vedessä jotta se liukuisi helpommin ihon läpi ja odotti neula haavan yläpuolella.
”Kaksi ommelta eteen, kaksi taakse.” Marall sanoi hiljaa. Mayedel nyökkäsi hitaasti, henkäisi pari syvää hengenvetoa ja sulki silmänsä.
Hampaiden välistä, kepin takaa kuului hiljainen mutta vakaa sana.
”Nyt.”
Marall otti haavan ympärillä olevasta ihosta kiinni ja työnsi neulan ihon läpi yrittäen väistää lihassäikeitä. Verenvuoto oli aikaisemmin tyrehtynyt mutta alkoi heti uudestaan. Neula liukui haavan yli ja Marall työnsi sen kärjen haavan reunan alta ihon läpi. Sitten hän veti langan neulanrei`istä sisään ja kiristi varovasti reunat vastakkain tehden lankaan pienen solmun.
Tämän Marall teki vielä kolme kertaa sulkien sisään- ja ulostulohaavat yrittäen toimia nopeasti. Mayedel ei päästänyt tänä aikana muuta ääntä kuin tuskin kuuluvia inahduksia neulan lävistäessä ihon. Keppi ritisi ja ratisi hänen suussaan ja kun Marall kiristi viimeisen ompeleen solmun keppi rapsahti poikki. Tyttö huohotti raskaasti hikihelmien valuessa hänen vartaloaan myöden tipahdellen rintojen kärjistä veteen.
”Kunnia sinulle urheudestasi, Naarasterä,” Marall sanoi.
”Nyt pitää vielä puhdistaa ompeleet ja haava lopullisesti” hän lisäsi.
Mayedel sylkäisi kepinpätkän suustaan ja irvisti.
”Tee se, kuolio on muuten varma.” hän sanoi hiljaa.
Marall nyökkäsi, ja nousi ylös. Mayedel kumartui alemmaksi kasvot lähes kiinni veteen.
Marall otti kalunsa käteensä.
”Onneksi joimme kunnolla vettä nuotiolla,” hän tuumasi itsekseen kun samalla virtsasi Mayedelin selänpuoleisen haavan päälle.
Mayedel irvisteli virtsan kirvellessä haavassa, mutta haava oli ompelemisen jäljeltä senverran turta ettei kirvely tuntunut niin pahalta. Hän kääntyili puolelta toiselle huuhdellen haavojaan kunnolla kunnes Marallin rakko tyhjeni. Marall otti pesuvälineet uudestaan käsiinsä ja pesi Mayedelin ylävartalon niistä kohdista mihin virtsa oli osunut mutta jätti haavat pesemättä.
Sitten hän otti kiven päällä olevan lääkkeen ja voiteli varovasti haavojen päälle ohuen kerroksen.
Mayedel istui hetken jalkojensa päällä keräten voimiaan hengittäen syvään muutaman kerran. Sitten hän nousi varovasti ylös, käveli rantaan ja joi vettä monta kulausta kurpitsapullosta jossa oli lähdevettä juomavedeksi.
Marall lysähti uupuneena polvilleen veteen. Olkapäässä oleva haava oli vuotanut hiljaa koko ajan joten verenhukka vaikutti jo häneenkin. Marall otti pesukankaan ja pesuaineen aikeissa pestä itseään mutta Mayedel kahlasi hänen viereensä, laskeutui polvilleen ja otti pesutavarat Marallin kädestä.
”Minun vuoroni,” tyttö sanoi äänellä joka ei sietänyt vastaväitteitä.
”Istu suorassa,” Mayedel komensi.
Mayedel pesi Marallin samalla tavalla kuin Marall oli pessyt hänet. Ensin pestiin selkä, haava huljuteltiin varovasti, sitten vasemman käden alta, sitten varovasti oikean käden alta. Sitten rintakehä, vatsa. Pakarat, pakaroiden väli ja reisien etuosa lähes jalkoväliin asti.
Marall yritti olla tyyni ja rauhallinen tytön pestessä hänen kehoaan hyvinkin perusteellisesti.
Sitten Mayedel Naarasterä pisti pesukankaan pois, ja asetti kätensä miehen vatsalle sormet kohti hänen jalkoväliään. Marall katsoi häntä ja näki tämän katsovan takaisin toinen kulmakarva koholla kysyvä ilme kasvoillaan. Marall nosti katseensa ja levitti reitensä kunnolla erilleen.

Mayedel yritti pysyä tyynenä pestessään miehen kehoa samalla tavalla kuin häntäkin oli pesty.
Vaikka mies orja olikin, hän oli oikeutettu kehonsa osalta samanlaiseen kohteluun kuin Mayedelkin. Ja nyt tyttö piti kättään samalla tavalla mehen vatsalla kun mies antoi hänelle luvan jatkaa. Niinkuin hänkin oli antanut luvan aikaisemmin. Nyt piti olla varovainen, Marall luotti häneen. Jos hän tekisi yhdenkin vääränlaisen liikkeen Marallilla oli myöskin täysi oikeus sivaltaa häntä avokämmenellä pitkin poskia.
Mayedel liu`utti kättään varmalla otteella alaspäin kunnes tunsi pehmeät karvat sormenpäissään. Kääntäen sulavasti kätensä sivuttain hän työnsi sormensa reiden yläosan ja kiveksen väliin kunnes tunsi peräaukon keskisormen päässä. Mayedel veti kätensä sulavasti takaisin painaen ihoa kevyesti hangaten lian ja hien irti ihosta. Sitten hän teki saman toiselle puolelle kääntäen sormensa sivulle. Mutta nyt hänen kämmenensä oli päin kiveksiä joten takaisinvedossa oli vaara koskea itse kaluun. Kun hän veti kättään takaisin hänen kämmenensä osui johonkin. Marallin keho oli reagoinut kosketukseen, samalla tavalla Mayedelkin oli kiihoittunut tahtomattaan kosketuksesta.
Mayedel puri hampaitaan ja yritti pitää kätensä avonaisena vetäessään sitä ylöspäin. Mutta silti hän tunsi kätensä hipovan osittain kovettunutta vartta ja esinahkaa. Väistä, väistä tyttö hoki mielessään. Hän vilkaisi Marallin kasvoja. Miehen ilme oli tyyni, mutta ylähuuli värähteli samalla tavalla kuin Mayedelillakin samassa tilanteessa.
No nyt, käsi oli turvallisesti vatsan päällä taas. Mayedel otti pesukankaan ja pesuainepalan käteensä samalla kun Marall nousi seisomaan. Pestessään tämän reisien takaosia ja jalkoja Mayedel yritti olla katselematta osittain paisunutta kalua Marallin jalkojen välissä.
Liika tuijottelukin saattoi olla epäkohteliasta, ja Mayedel tahtoi osoittaa osaavansa käyttäytyä tilanteen mukaan.
Marall laskeutui polvilleen takaisin Mayedelin ottaessa neulan ja langan ommellakseen Marallin haavan kiinni. Hän antoi oksanpätkän hampaiden väliin laitettavaksi.
”Neljä ommelta, haava on noin kämmenenmitan levyinen, noin puolen sormenpaksuuden syvyinen,” Mayedel sanoi hiljaa.
Marall nyökkäsi, laittoi oksan hampaidensa väliin ja hengitti muutaman kerran syvään sulkien silmänsä.
”Nyt.”
Mayedel otti tukevan otteen haavan reunoista ja työnsi neulan ihosta sisään, haavan yli ja toiselta puolelta reunan alta ihon läpi. Hän veti langan ihon läpi, katkaisi sen hampaillaan ja veti haavan reunat vastakkain tehden solmun lankaan. Tämän hän teki vielä kolme kertaa. Marall oli päästänyt pienen murahduksen aina kun neula oli lävistänyt hänen ihonsa. Hikipisarat valuivat pitkin hänen kehoaan ja hän hengitti raskaasti. Keppi oli katkennut hänen suussaan.
”Kunnia sinulle urheudestasi, Rautauros,” Mayedel sanoi ja kosketti samalla pehmeästi sormenpäillään miehen poskea. Mies hymyili vinosti sylkäisten kepin pois suustaan.
”Kumarru eteenpäin, puhdistetaan haava,” Mayedel jatkoi. Marall nyökkäsi ja kumartui eteenpäin.
Mayedel nousi ylös, asettui hajareisin Marallin yläpuolelle ja virtsasi haavan päälle. Marall huojutti itseään edestakaisin huuhdellen haavaa irvistellen hiukan kirvelyn tunteelle.
Sitten Mayedel pesi virtsan pois muualta paitsi haavasta ja levitti siihen ohuelti lääkevoidetta.

Aurinko oli vaeltanut taivaalla hyvän matkaa lämmittäen säteillään pienellä liekillä palavan nuotion äärellä istuvaa naista ja miestä. He istuivat paksun huovan päällä selät vastakkain nojaten toisiinsa kietoutuneina ohuempiin huopiin. Selällään maaten haavoihin sattui enemmän, istuminen oli helpompaa.
Marall oli etsinyt varusteiden joukosta nahkaisen jauhepussin. ja sekoittanut siitä peukalonkynnellisen verran kulholliseen vettä. Hän oli itse juonut siitä puolet ja antoi Mayedelille loput. Tämä oli ilahtunut juomasta.
”Muistit ottaa lievittäjää mukaasi, hienoa,” Mayedel sanoi ottaessaan kulhon.
”Voimme ottaa sitä lisää illalla että saamme nukuttua yöllä,” Marall sanoi.
”Nyt kyllä en jaksaisi edes nostaa miekkojani, kovin uuvuttavaa tämä haavanhoito tuntuu olevan oi Emäntäni,” hän totesi naurahtaen.
”Älä sano noin,” Mayedel sanoi hiljaa.
”Siis..miten?” mies ihmetteli.
Mayedel veti kiivaasti henkeä päästäen samalla kuin itkuisen nyyhkäisyn.
”Sinä näit minun sortuvan pakokauhuun taistelussa ja pelastit henkeni. Sinä valehtelit Valtiattarelle minun taintuneen muka miekaniskusta. Valtiatar olisi voinut tappaa sinut valehtelemisesta siihen paikkaan koska orja ei valehtele ja sinä tiesit sen. Sinä sait soturin tulen kytemään sydämeeni leikkaamalla hiukseni ja taistelussa tuleni roihahti liekkeihin. Ja sentähden minä sain toisen nimen, nimen jota kannan ylpeydellä, Naarasterä. Sorruin leikittelyyn ja ylimielisyyteen taistelussa ja sentähden sinä haavoituit kun olit huolissasi minusta, itsekkin sain huolimattomuudestani rangaistuksen.
Sinä hoidit silti minua kuten asetoveria hoidetaan. Pesit minut kuin uros naaraan, kunnioittaen ja hellin ottein. Neuloit haavani. Hoidit minut! Minä en ole sinun Emäntäsi, en enään ikinä! Marall Rautauros, se sinä todellakin olet! Rautauros!” Mayedel puhui nopeasti, viimeisen sanan hän lähes huusi.
Marall istui uskaltamatta edes liikahtaa. Hän tunsi Mayedelin selän vapisevan hieman. Lopulta tyttö rauhoittui, niiskutti nenäänsä kerran ja istui hiljaa.
”Mayedel Naarasterä joka otti orjakseen nimensä ja Trenic-soturin kunnian häpäisseen mitättömyyden. Joka salli harjoitella kanssaan, joka kuunteli hyväksyen neuvoja keihään ja jousen käytössä, joka opetti miekkailun saloja sallimalla orjan harjoitella kanssaan kuin vertaisen. Joka järjesti majapaikan kurjalle, ei hyljeksinyt. Ja hoiti minut, pesi kuin naaras uroksen hellästi ja kunnioittaen. Ja myöskin neuloi haavani ja lääkitsi minut, orjan, mitättömän. Jonka ansiosta minä olen taas ehjä. Naarasterä!” Marall puhui myöskin nopein sanoin, aivankuin peläten keskeytystä. Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä sortui hiukan joka sai Mayedelin kääntämään päätään katsoakseen Marallia. Tämä oli kääntänyt päätään Mayedeliin päin katsoen tätä silmäkulmastaan, josta tyttö näki pienen kyynelhelmen vierivän hitaasti poskea pitkin alaspäin. Sitten kumpikin käänsi katseensa pois ja tuijotti eteensä vaieten.

”Mitä aiot tehdä, kun sota loppuu?” Mayedel sanoi kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.
”Jaa, kai jatkan yksinäistä soturin elämää tyoskennellen maatilalla ja harjoitellen ahkerasti soturintaitoja kuten ennenkin,” Marall sanoi hymähtäen lopuksi.
”Sama kohtalo taitaa olla edessä minullakin,” Mayedel totesi kuivasti.
”Toinen vaihtoehto olisi tietysti perheen perustaminen ja maanviljely,” Marall sanoi.
”Hmm, ehkäpä muutaman vuoden päästä. Sitten voisi tehdä kymmenen lasta, viisi poikaa ja viisi tyttöä ja viljellä vaikka kaalia,” Mayedel sanoi kepeästi.
”Oletko tosissasi?!?” Marall kysyi epäuskoisena kääntyen tyttöä päin.
Mayedel nauroi iloisesti. ”Nää, kunhan huijasin…..”

Aurinko kulki taivaalla lämmittäen, poutapilvien varjostaessa silloin tällöin näitä kahta nuotiolla istujaa. He puhelivat niitä näitä, välillä naurun helähdykset värittivät keskustelua. Arghall keihässoturi poikkesi heidän luonaan ja keskusteli heidän kanssaan pitkän tovin. Hän oli nähnyt vilaukselta Marallin haavoittuneen ja tuli katsomaan ystävänsä vointia. Hänen poistuttuaan muutamia Trenic- sotureita kävi myöskin vierailulla heidän nuotiollaan kuulostelemassa haavoittuneiden vointia. Nähtyään ettei kummallakaan ollut suurempaa hätää he poistuivat toivottaen pikaista paranemista. Heidän syödessään illallista Mayedel innostui roiskuttamaan sormillaan juomavettä kupistaan Marallin kasvoille. Marall vastasi haasteeseen välittomästi ja lopuksi kumpikin nauroi hervottomana kasvot vedestä kosteina purkaen päivän hermojännityksen samaan naurunpuuskaan. Illan pimetessä he kertoivat toisilleen orpouden aiheuttamasta vanhempien kaipauksesta ja yksinäisyydestä, sotilaskoulutuksen karuudesta ja kovuudesta toisiaan ymmärtäen ja lohduttaen.
”Kas vain, Miekkamies näkyy jo taivaalla, kuluipa aika nopsaan,” Mayedel totesi katsoen taivaalla näkyvää tähtikuviota jota muut kansat nimittivät Orionin nimellä.
”Yrittäkäämme nukkua, vaikka haavat särkevätkin,” Marall totesi nousten ylös ja alkoi järjestelemään nukkumapaikkaa itselleen.
Kun hän oli saanut huopansa järjestykseen, Mayedel kutsui häntä.
”Tässä, puolet sinulle.”
Marall kääntyi. Mayedel seisoi hänen edessään ojentaen kulhoa häntä kohden jossa oli jauheesta tehtyä juomaa. Hänen hartiansa haavojen yli kulki sideharso kiertäen kainalon alta, rintakehän poikki rintojen yläpuolelta. Muuta hänellä ei ollut yllään. Kuinka kauniin sopusuhtaiselta naisen vartalo näyttikään, pyöreähköt rinnat punaisine kärkineen, teräksenvahvat sopusuhtaiset lihakset kauniisti erottuen ihon alta käsissä, jaloissa ja vatsalla joka kaartui pehmein mutta selvin linjoin alaspäin, päättyen kullankeltaisiin kiharoihin teräksenlujien reisien väliin.
Marall nielaisi, piti kasvonsa ilmeen ystävällisenä ja otti kulhon varovasti Mayedelin kädestä tyhjentäen sen. Marallin olkapää oli sidottu samalla tavalla kuin Mayedelinkin. Miehen vartalo oli myöskin sopusuhtainen, lihakset erottuivat selvästi käsissä ja jaloissa. Vatsan lihakset olivat kuin tikapuut johtaen jykevien reisien välissä tummiin kiharoihin joiden seasta näkyvä elin sai Mayedelin nielaisemaan terävästi.

Marall kävi varovasti vasemmalle kyljelleen vetäen huovan päälleen hakien samalla asentoa jossa haavaa ei särkisi niin paljon. Nuotion toisella puolella Mayedel teki samoin ja sai aseteltua itsensä kohtuullisen mukavasti.
”Onko kaikki hyvin.” Kumpikin sanoi sanat yhtä aikaa.
”On.” Taas yhtäaikaa.

Nuotion liekit hiipuivat hiljaa hiillokseksi. Mayedel oli nostanut huovan reunan nenänsä yli niin että syvän tummanruskeat silmät vain näkyivät hiusten alta. Ne hohtivat hiilloksen hehkua ja lisäksi myöskin omaa, sisäistä hehkuaan. Marall katseli häntä omilla ruskeilla silmillään jotka myöskin hohtivat omaa pehmeää hehkuaan Mayedelin suuntaan.
Sitten jauheesta tehty kipulääke alkoi vaikuttaa ja kumpikin vaipui uneen.

Tähtitaivas kulki hiljaa sotajoukon leiripaikan hiipuneiden nuotioiden yllä Mayedelin ja Marallin asetoverien myöskin levätessä huomista taistelua odottaen.
Miekkamiehen tähtikuvio kulki myöskin hiljaa taivaan poikki, kuin odottaen että huomenna moni liittyisi taivaalla ehkä hänen mukanaan kulkevaan kaatuneiden sielujen joukkoon, rauhaan ja lepoon.

 

LUKU 8.

”Miekkamies odottaa”

”Herätkäähän, ystävät,” ääni tunkeutui Marallin ja Mayedelin uneen herättäen heidät.
Avatessaan silmänsä Marall näki vieressään aamuhämärässä kyyristyneenä keihässoturi Arghallin. Yrittäessään nousta häntä huimasi ja hän jäi istualleen yrittäen saada päätään selviämään. Mayedelkin oli herännyt ja istui myöskin paikallaan pää ja ajatukset sumeina.
”Haavakuume on näköjään noussut piinaamaan teitä jo nyt, kasvoissanne on heikkoa punerrusta ja silmissänne kuumeen hehkua,” Arghall totesi myötätuntoisesti.
”Oletinkin näin käyneen, siksi herätin teidät ennen auringonnousua. Saatte aikaa kerätä voimia taisteluun,” hän lisäsi.
”Kiitos ystäväni, ilmestymme kanssasi riviin kun sotatorvi kutsuu,” Marall totesi.
Arghallin mentyä Mayedel nousi horjuen ylös.
”Pakko mennä jokeen huljuttamaan itseään vedessä vähän aikaa, ehkä se laskee kuumetta hieman. Tuletko mukaan?” hän kysyi katsoen samalla Marallia odottavasti silmiin.
Marall häkeltyi ensin, kuinka nyt orja voisi tulla…sitten hän muisti.

”Minä en ole sinun Emäntäsi, en enään ikinä……”

Mayedel oli esittänyt kysymyksensä asetoverille, ei orjalle.

”Viileä vesi saattaisi tuoda helpotusta….”, Marall aloitti mutta huudot ja heidän ohitseen juoksevat soturit keskeyttivät miehen puheen. Joukon edessä juoksivat Valtias ja Valtiatar käskien sotureita pukemaan sotisovan ylleen ja seuraamaan heitä. Mayedel ja Marall unohtivat siinä samassa heikkoutensa ja toteuttivat huudetun käskyn pukien varusteet ylleen, ottivat miekat vyölleen ja juoksivat muiden joukkoon liittyen soturien mukaan.

Tuli oli levinnyt jo laajalle alueelle kun Valtiaan ja Valtiattaren johtamat soturit saapuivat paikalle. Voihke, valitus ja myöskin vihainen mutina, jopa karjahtelu levisi soturien keskuuteen heidän katsellessaan edessään levittyvää näkyä.
Kaupunki paloi kuin valtava soihtu, sytyttämiseen oli varmaankin käytetty jotain palavaa ainetta jota oli levitetty kaupungin alueelle enemmänkin.
Noin 10 halfenin korkuiset muurit, joita oli rakennettu kymmenkunta vuotta suojaamaan kaupunkia valloittajien hyökkäyksiltä, koituivat nyt sen asukkaiden tuhoksi. Portit oli teljetty ulkopuolelta ilmeisesti sytyttäjien toimesta vankoin estein. Urheimmat soturit yrittivät Valtiaan johdolla aukaista yhtä porteista joka paloi jo osittain, mutta kuumuus löi heidät takaisin yhä uudestaan.
Mayedel ei kyennyt kuin tuijottamaan näkyä edessään kyyneleet poskia myoten valuen. Marall seisoi hänen vieressään hartiat kyyryssä käsi silmien peittona, kyynevuon valuessa käden alta.
Valtiatar seisoi muutaman halfenin päässä katsoen kyynelsilmin kansansa ja kaupunkinsa tuhoutumista.
”Minun kansani, minun kaupunkini, minun kaikki rakkaani….”, nyyhkytys katkaisi lauseen kesken Mayedelin vieressä.
He kuulivat huutoa ja sydäntäraastavaa kirkunaa palavasta tulihelvetistä mutta tulen lopulta peittäessä koko muurien sisäpuolisen alueen huudot vaimenivat hukkuen jylisevään liekkimereen, valtavan savupatsaan peittäessä auringonpaisteen aiheuttaen häilyviä varjoja järkyttyneiden soturien ylle.
Valtias käveli hiukan horjahdellen muutaman soturin kanssa Valtiatarta kohden joka huudahtaen riensi puolisoaan vastaan Mayedelin ja Marallin myöskin seuratessa häntä.
”Noin parikymmentä pelastui, mukaanlukien ne, jotka tulivat leiriin hälyttäen meidät”, Valtias sanoi Valtiattarelle hiljaisella, voipuneella äänellä. Hänen otsahiuksensa ja kulmakarvansa olivat kärventyneet ja noki oli tahrinut hänet joka puolelta.
”Yritimme avata porttia, mutta…liekit…”, Valtiaan ääni sortui.
Valtiatar sulki lempeästi Valtiaan syleilyynsä kuiskaillen samalla hellästi ja lohduttavasti mutta kovat huudot ja aseiden kalahtelu toisiaan vasten keskeyttivät hänet.
”Vihollinen hyökkää, puolustusasemiin!” huudot kaikuivat sotajoukon reunamilta, vastapuolelta palavaa kaupunkia. Valtias havahtui hetkessä toimintaan lähtien juoksemaan kohti huutoa ja taistelun ääniä. Valtiatar seurasi hänen rinnallaan miekat käsissään, lähes mielipuolisen raivostunut ilme vielä kyynelistä märillä kasvoillaan .
”Taisteluasemat, kokoontukaa omiin osastoihin, ryhmitys linjaan!”, Valtias huusi käskyn ja sitä toistettiin kautta sotajoukon sotilaalta toiselle. Niin tehokkaasti koulutettu ja opetettu sotajoukko Valtiattarella ja Valtiaalla oli komennossaan että ehtiessään vihollisrintaman luokse Valtiaan kummallakin sivulla oli taisteluun täydellisesti ryhmittynyt sotajoukko aloittaen taistelun kurinalaisen tehokkaasti vihollisen salakavalaa hyökkäystä vastaan.
Mayedel oli juossut Valtiattaren perässä vihollisen eteen ja vetäisi miekat vyötäisiltään aikomuksenaan osallistua taisteluun, mutta vetäessään vasemmalla kädellä miekkaa eteen- ja ylöspäin hänen olkansa haavaan sattui niin, että hän sai vaivoin miekan esille.
”Helvetin tulien kautta, nyt tästä tulikin hankalaa”, hän kirosi itsekseen.
Marall seisoi Mayedelin vasemmalla puolella ja oli nähnyt kuinka hankalaa tämän oli käsitellä vasenta miekkaansa. Ottaessaan omat miekkansa esille hän oli itsekkin todennut oikeassa hartiassaan olevan haavan vaikeuttavan miekan käsittelyä melko tavalla.
”Jos yksi viilto olassa on näin hankala, niin kuinkahan vaikeaa Mayedelille on kahden viillon kanssa toimia”, hän ajatteli.

Mayedel oli juuri aikeissa mennä taisteluun mukaan kun Marall pysäytti hänet.
”Odota, haavamme ovat niin pahoissa paikoissa taistelua ajatellen että emme mitenkään selviä hengissä kovin kauaa. Meillä ei ole kilpiäkään.”
”No mitä sitten teemme, pakenemme vai?” Mayedel murahti.
”Ota kädestäni kiinni.” Marall sanoi ojentaen samalla oikeaa kättään Mayedelille.
”Mitä se auttaa, me…..”
”Ota vasemmalla kädelläsi kädestäni kiinni äläkä mutise vastaan! Meidän miekkojamme tarvitaan nyt!”, Marall korotti ääntään.
Mayedel katsoi hetken hämmästyneen oloisena miestä tämän puheen kiivauden takia mutta pisti sitten nopeasti vasemman miekkansa vyölleen ja otti Marallin oikeasta kädestä kiinni.
Sitten Mayedel Naarasterä ja Marall Miekkauros nostivat miekkansa, mies vasemman, nainen oikean, karjaisten hyytävän taisteluhuudon syöksyen samalla vihollisen kimppuun kuin miekanteriä täynnä oleva pyörremyrsky.

Ja pitivät toistensa käsistä kiinni terästäkin lujemmalla otteella.

Taistelu aaltoili, eli kuin elävä olento syöden kummaltakin puolelta sotureita nälkäänsä joka tyydyttyisi vasta kun kaikki soturit loppuisivat tai jompikumpi antautuisi.
Kalahtelun, tuskanhuutojen, kiroilun ja pöllyävän maan sekamelskassa Mayedel Naarasterä ja Marall Rautauros joutuivat panemaan kaiken taitonsa ja voimansa peliin pitääkseen itsensä ja myöskin toisensa hengissä tässä mielettömässä kurimuksessa. Kuinka monta kertaa Marall milloin pisti tai sivalsi vihollisen aseen pois kun se oli iskeytymässä Mayedelin selkään tai kylkeen, kuinka monta kertaa Mayedel pelasti Marallin samoilla tavoilla, sitä eivät olisi edes jumalat pystyneet laskemaan. Ja taistelu jatkui ja jatkui, kalinaa, kirkunaa, kuolevien korinaa, tuskanhuutoja, veri pärskähteli iskujen ja sivallusten osuessa kohteisiinsa milloin Marallin, milloin Mayedelin kasvoille ja vartalolle tahrien heidät punertavien verisien valumien kirjaamiksi olennoiksi miekkojen lennähdellessä surahdellen kohteisiinsa pitäen osuessaan mäjähtäviä ääniä. Kaikki tämä kiehui humisevaksi pyörteeksi toistensa käsistä rautaisella otteella kiinni pitävien Mayedelin ja Marallin ympärillä, jättäen heidät kuin saarekkeeksi taistelun mieltärepivän hulluuden keskelle. Saarekkeeksi, jota nämä kaksi puolustivat miekanteristä muodostamallaan muurilla.
Lopulta he seisoivat selät vastakkain pyörähdellen oikealle ja vasemmalle pitäen viholliset miekanterän mitan loitolla itsestään ja myöskin toistensa selustaa turvaten.
Noin kahdenkymmenen halfenin päässä taisteleva Valtiatar huomasi Marallin ja Mayedelin taistelutaktiikan sujuvan hämmästyttävän vaivattomasti, aivankuin he…olisivatko he..?
”Nuo kaksi taistelevat parina kuin yksi soturi. Pystyvätköhän he siihen minkä tarujen Täydelliset hallitsivat?” Valtias kysyi taistelun lomassa Valtiattarelta katkonaisin lausein.
”Se varmistaisi Muinaisten meille kertomat asiat tosiksi,” Valtiatar vastasi iskien samalla kauniilla kaksoissivalluksella vastustajansa pään irti.
”Varmistakaamme heidän hengissäpysymisensä, että saamme kysyä sitä heiltä itseltään.” Valtias huudahti, iski miekkansa vaakasivalluksella tiellään olleen vihollissoturin kasvoihin puhkaisten silmät ja syöksyi kohti taistelevaa paria Valtiattaren seuratessa.

Mayedel aikoi juuri iskeä vastaiskun torjuttuaan jälleen vihollissoturin hyökkäyksen, kun sivusta iski kiiltävä miekanterä ja katkaisi vihollisen miekkakäden ranteesta poikki toisen terän seuratessa sulavasti perässä pyyhkäisten kaulasta valtimon poikki.
”Saanko liittyä joukkoonne?”, Valtiatar kysyi hämmästyneeltä Mayedeliltä.
”Minäkin voisin liittyä mukaan” Valtias kysyi Marallilta pistäen terävästi miekkansa terän samalla Marallin kanssa taistelleen sotilaan kaulasta läpi viiltäen sen puoliksi poikki. Sitten he ryhmittyivät niin että Marallin ja Mayedelin yhteenliitetyt kädet jäivät heidän keskelleen. Nyt heillä oli miekka kaikkiin neljään suuntaan vihollista vastaan. Kaikki hyökkäykset kilpistyivät tähän muodostelmaan erittäin tehokkaasti.
Äkkiä taistelukentän yli kiiri kova sotatorven ääni ja viholliset vetäytyivät nopeasti isoon puoliympyrään jonka joki rajoitti yhdeltä reunalta.
Valtias huusi määräyksen vetäytyä muodostuneen alueen keskelle puolustusasemiin. Kesti muutaman hetken ennenkuin käsky tavoitti soturit, mutta lopulta kaikki olivat toteuttaneet Valtiaan antaman käskyn.
”Kuinka monta meitä on jäljellä? Haluan luvun mahdollisimman nopeasti”, Valtiatar kivahti terävän käskyn lähellä seisoville sotureilleen.
Soturien lähtiessä täyttämään saamaansa tehtävää Valtiatar huomasi vähän matkan päässä seisovat Mayedelin ja Marallin. Nämä nojasivat toisiinsa kuin punaisella värillä sotketut patsaat uupuneina taistelusta ja haavakuumeesta.
”Näetkö saman kuin minäkin?”, Valtias kysyi hiljaa astuen samalla lähemmäksi Valtiatarta.
”Kyllä. Heidän kätensä…he pitävät edelleen toisiaan kädestä kiinni. Voisiko se tosiaan olla totta..?” Valtiatar aprikoi.
Silloin Mayedel nosti katseensa ja nähdessään Valtiattaren lähti astelemaan horjahdellen tätä kohden. Marall yritti irroittaa otteensa tytön kädestä, eihän Valtias ja Valtiatar tienneet ettei Mayedel kohdellut häntä enään orjana. Mutta tyttöpä tiukensi kätensä otetta ja veti myöskin uupumuksesta horjahtelevan Marallin mukanaan Valtiaan ja Valtiattaren luokse.
”Valtiatar eneedrgh Valtias”, Mayedel tervehti kumartaen samalla huojahdellen hieman.
”Mitä haluat, kansani tytär?” Valtiatar kysyi.
”Tämä ei ehkä ole oikea hetki tällaiseen, mutta tahdon ottaa puolisokseni , omaksi uroksekseni tämän orjana minulle annetun, Maralliksi nimetyn.” Mayedel sanoi ääni tunnekuohusta värähdellen.
Tämän kuullessaan Valtiatar vilkaisi nopeasti Valtiasta, jonka ilme kuvasti ensin yllättyneisyyttä mutta muuttui jotenkin helpottuneen oloiseksi. Samantapainen ilme kuvastui Valtiattarenkin kasvoilta tämän kääntyessä Mayedelin puoleen.
”Olemme kuulleet sanasi, Mayedel Naarasterä. Mitä sanoo tähän orjasi?” Valtiatar kysyi katsoen samalla Marallia.
”Orjan on tyydyttävä Emäntänsä tahtoon, joten niin tapahtukoon.” Marall sanoi vakaalla äänellä. Samalla pieni hymynkare häilähteli hänen suupielissään.
Tämän kuullessaan Mayedel rypisti ensin kulmiaan. Vai Emännän tahtoon alistuen…mutta sitten hänen ilmeensä lientyi ja hänkin hymyili hieman.
”Olen kuullut toiveesi, Mayedel Naarasterä. Kaikki läsnäolevat kuulkoot sanani jotka nyt lausun. Suostun pyyntöösi.” Valtiatar sanoi kovalla ja kantavalla äänellä.
”Olen kuullut toiveesi, Mayedel Naarasterä. Kaikki läsnäolevat kuulkoot sanani jotka nyt lausun. Suostun pyyntöösi.” Valtias sanoi kovalla ja kantavalla äänellä.
”Et ole enään orja, vaan vapaa ottamaan puolisoksesi, omaksi naaraaksesi tämän naisen, Mayedeliksi kutsutun. Nimesi on oleva kokonainen, Marall Rautauros.” Valtias julisti kantavalla äänellä.
Sitten Valtias ja Valtiatar astuivat Marallin ja Mayedelin eteen seisomaan ojentaen kummatkin kätensä parin yläpuolelle sanoen seremoniaan kuuluvan ensimmäisen lauseen.
”Endrimargh de daregaal.”
Tämän kuullessaan sotilaat muodostivat ympyrän jonka keskelle hallitsijapari ja vihittävät jäivät.
”Marul ne ma diracheedarr jaer ma diracheederr sar nuer te baderall ga sesaredearch. Sa tar tuer diragharrar traall.”
Sanottuaan nämä ikiaikaiset lauseet, jotka liittivät heidän kansansa tapojen mukaisesti puolisot ikuisesti yhteen Valtiatar ja Valtias kumarsivat syvään vihitylle parille.
”Sa tar tuer diragharrar traall.” Näin lausuivat ympärillä olevat sotilaat sinetöiden liiton lopullisesti.

Valtiatar sulki Mayedelin hellään syleilyyn sanoen;
”Olet nyt liittoon vihitty, ja siksi Sisareni olet minulle nyt, et tytär enään.”

Valtias ojensi kätensä laskien ne Marallin olkapäille sanoen samalla;
”Olet nyt liittoon vihitty, ja siksi Veli olet minulle nyt, et orja enään.”
Sitten kumpikin astui askeleen taaksepäin kumartaen vielä kerran ikuisesti liitetyille, toisilleen itsensä antaneille.

Mayedel nojasi Maralliin ummistaen silmänsä samalla. Marall katsoi häntä. Puoliso. Hän oli nyt tämän soturinaisen puoliso.
Sitten Marall tiesi mitä hänen piti nyt sanoa. Se sinetöisi kaiken.

”Utieh nalech matechiil nechaal ma diracheederr.”
Pehmeästi kuiskatut sanat kuullessaan Mayedel aukaisi silmänsä ja kääntyi katsomaan Marallia. Hänen silmänsä hohtivat syvää, pehmeää heijastusta. Ja hymy minkä hän soi Marallille oli kauneinta mitä mies oli ikinä nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla.
Nähdessään Marallin kasvoilta ja silmistä huokuvan hellyyden Mayedel tunsi kehossaan värähdyksen syvintä sisintään myöten.

”Utieh nalech matechaal nechaal ma diracheedarr.”
Kuiskaus tuli kuin tuulenhenkäys Mayedelin huulilta.
Sitten kumpikin liikahti eteenpäin ja heidän huulensa kohtasivat toisensa.

Suudelma oli lempeä ja kevyt kuin kaste lehdellä. Ja tällä samalla hetkellä syttyi ja käynnistyi lopulliseen muotoonsa jotain suurta näiden kahden sisimmässä, jotain joka tapahtuu vain kerran vuosituhannessa.

 

LUKU 9.

”Tulena sylissäsi”

Auringon viime säteet valaisivat osuivat joen rantaan kerääntyneeseen soturijoukkoon häikäisten hieman vaikka väliin nousi pölyn ja yhä palavan kaupungin yhteenkietoutunut savu-ja pölyverho. Valtiatar seisoi joukon etuosassa Valtiaan kanssa odottaen heitä kohden kävelevää kahta vihollisen soturia. Toisella heistä oli valkoinen vaate keihäänsä kärjessä välirauhan ja neuvottelun merkkinä.
Kun sotilaat pääsivät noin 30 halfenin päähän , he pysähtyivät ja toinen heistä puhui kovalla ja selkeällä äänellä kohdistaen katseensa Valtiaan ja Valtiattaren kasvoihin.
”Antautukaa, niin säästämme soturiesi henget ja liitämme heidät armeijamme ja kansamme keskuuteen tasavertaisina kansalaisina”.
Ääntämyksessä ja sanoissa oli virheitä, mutta lauseiden sisältö ei jäänyt kuulijoille milläänlailla epäselväksi.
”Miksi?”, Valtiatar sanoi hyisellä äänellä, ”tuhositte kaupunkimme ja viattomat kansalaisemme, lapset, heikot, vanhukset….MIKSI!!”
”Suuri sotapäällikkömme, mahtava hallitsijamme ja voittoisa valloittaja ei selittele tekojaan”, valkoista vaatetta kantava soturi sanoi.
”Liityttekö joukkoomme vai aiot……” enenpää mies ei ehtinyt sanoa.

Miekat pitivät hiljaista suhinaa lentäessään, ja Valtiatar tunsi heikot ilmavirtaukset terien suhahtaessa hänen vasemman ja oikean olkapäänsä vierestä. Terät välähtelivät pyörähtäessään lentonsa aikana iskeytyen valkoista vaatetta kantavan soturin rintapanssarin ohitse kaulan alaosaan upoten kahvojen väistejä myöden sisään.
Mies kaatui ääntä päästämättä niille sijoilleen. Hänen vieressään seissyt mies katsoi ensin kuollutta toveriaan ja käänsi sitten katseensa Valtiattareen päin kohottaen samalla kulmakarvojaan.
Valtiatar kääntyi katsomaan taakseen.
Mayedel ja Marall seisoivat kymmenen halfenin päässä, sotilasrivistöä hiukan edempänä kädet ojentuneina edelleen heittoasentoon.
”Ja käsi kädessä, tietenkin.” Valtiatar totesi Valtiaalle hiljaa.

”Soturit!” Valtias huusi lujaan ääneen.
”Kansamme tytär ja veli ovat vastanneet puolestamme valloittajan ehdotukseen. Olemme Valtiattaren kanssa samaa mieltä”, Valtias jatkoi.
”Ne, jotka haluavat liittyä valloittajan riveihin, ovat vapaita niin tekemään. Emme syytä tai tuomitse päätöstä millään tavalla”, Valtiatar sanoi puolestaan soturijoukolle.
Hiljaisuus.
Kukaan ei liikahtanut.
Sitten yksi miekka nousi, keihäs, lisää miekkoja ja keihäitä, jousia nuolineen nostettiin esiin kunnes koko soturijoukko piti aseitaan päidensä yläpuolella.
Karjahdus, jonka sotajoukko huusi, ei jättänyt Valtiaalle ja Valtiattarelle epäselvyyttä joukkojen vastauksesta.
”Olet kuullut kansani lopullisen vastauksen”. Valtiatar totesi jäisellä äänellä ottaen samalla Valtiasta kädestä kiinni katsoen viestintuojaa terävästi silmiin.
”Tehkää sovinto jumalienne kanssa tänä yönä. Aamunkoitteessa kohtaatte heidät. Ette pääse enään mihinkään tältä paikalta, joen rannassa voitte tehdä mitä haluatte. Jos yritätte paeta jokea myöten jousimiehemme tappavat yrittäjät. ” soturi sanoi ja kääntyi. Samalla hän katsoi maassa makaavaa lipunkantajaansa jonka kaulasta miekankahvat pistivät esiin.
”Taitavasti heitetty”, mies totesi hiljaa itsekseen ja lähti kävelemään omia joukkojaan kohti.

Valtiaan luokse saapui yksi sotureista joiden piti laskea jäljellä olevat Valtiattaren käskyn mukaan.
”Meitä on jäljellä tasan kolmesataa. Sata keihässoturia, viisikymmentä jousiampujaa, ja sataviisikymmentä trenic- soturia”. mies ilmoitti.
”Kolmesataa. Kahdestatoistatuhannesta kansani ihmisestä on enään kolmesataa jäljellä.” Valtiatar sanoi ääni väristen, kyynelien noruessa poskia alaspäin, värjäytyen kasvoille taistelun aikana roiskuneesta vihollisverestä punertaviksi katsoen samalla yhä punaisena iltataivasta vasten hohtavia kaupungin raunioita. Valtias sulki hänet syliinsä hellästi rutistaen, kyynelten valuessa hänenkin silmistään.
Sitten Valtiatar kääntyi sotajoukkonsa puoleen.
”Menkää ja levätkää, hoitakaa ja peskää haavanne joen vilvoittavassa vedessä. Ja kun aamu koittaa, taistelemme kunnes tapaamme miekkamiehen taivaalla ja liitymme hänen joukkoonsa, missä muut toverimme ja perheenjäsenemme meitä odottavat.”
Tämän sanottuaan hän lähti Valtiaan kanssa kävelemään kohti joukkojaan. Heidän edessään soturijoukko hajaantui ja lähti sitten yksi kerrallaan hallitsijaparinsa perään, joen rantaan.

Saavuttuaan rannalle muiden mukana Mayedel ja Marall riisuivat sotisopansa päältään ja huljuttivat ne vedessä puhtaaksi enimmistä veriroiskeista.
”Oletko haavoittunut lisää?” Marall kysyi kun he seisoivat joessa pelkkä asepuvun alusasu yllään. Vesi ulottui heidän nilkkoihinsa soljuen pehmeästi jalkojen ympäri eteenpäin. He olivat laitimmaisina rannalla olevasta ihmisjoukosta, pienen rantapensaan suojissa.
Mayedel polvistui raskaasti veteen. ”Itseasiassa en tiedä. Voisit auttaa minua, olkani haava on melkoisen kipeä tällä hetkellä. Riisu vaatteeni ja…etsi. Haavoja… ”
Tytön ääni haipui, aivan kuin hän olisi väsynyt puhumaan. Marall polvistui veteen ja silloin Mayedel nosti itseänsä ylöspäin polviensa varaan suoristaen selkäänsä hieman kaarelle taaksepäin. Rinnat työntyivät ylös -ja etenpäin, myös lantio työntyi eteenpäin reisien levitessä enemmän ulospäin. Marall nielaisi nähdessään puvun pingottuvan rintoja vasten niin että nännit erottuivat selvästi kankaan alta. Hän otti Mayedelin oikeasta ranteesta kiinni ja ujutti käden varovasti puvun sisäpuolelle. Sitten hän teki saman vasemmalle kädelle. Marall otti puvun kauluksesta kiinni ja nosti vaatteen Mayedelin pään yli.
Mayedel sulki silmänsä ja hengitti hiljaa suun kautta. Hän melkein tunsi miehen katseen kasvoillaan, rinnoillaan, vatsallaan, jalkovälissään…sitten…kädet koskettivat hänen poskiaan, vaelsivat niskaan, selkään, käänsivät häntä kummallekkin puolelle, nostivat vuorotellen oikeaa ja vasenta rintaa hyväilevin liikkein, siirtyivät vatsalle, taakse pakaroita myöten takareisiin, kääntyen etupuolelle, nousten hitaasti ylöspäin pysähtyen juuri ennen reisien yhtymäkohtaa.
”Löysitkö mitään?” tyttö kysyi ja avasi samalla silmänsä. Hänen poskensa punersivat.
”En haavoja….” Marall sanoi käheähköllä äänellä.
” Hyvä. Nyt on minun vuoroni.” Mayedel sanoi ja sen kummemmin aikailematta riisui miehen puvun samalla tavalla niinkuin Marall oli hänet riisunut.
Marall sulki myöskin silmänsä kun tytön kädet alkoivat tutkivasti tunnustella hänen kehoaan aloittaen ensin kasvoista, sitten rintakehän etupuolelle siirtyen selän puolelle, kylkien kautta vatsalle, takaisin selkään, pakaroita myöten reisien takaosaan, etupuolelle ylöspäin, hitaasti ylöspäin…
”Ei tainnut olla mitään?” Marall kysyi avaten silmänsä.
”Ei. Tule, mennään syvemmälle veteen, on parempi peseytyä.” Mayedel sanoi myöskin hiukan käheällä äänellä nousten seisomaan ottaen samalla Marallia kädestä kiinni.
He kahlasivat varovasti syvemmälle kunnes vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti. Virta oli onneksi niin heikko joen tässä kohdassa että he pysyivät vaivatta paikallaan.
Kumpikin huuhteli ensin kasvoiltaan ja hiuksistaan veriroiskeet pois.
Äkkiä he pysähtyivät paikoilleen seisten vastakkain lähes kiinni toisissaan katsoen samalla toisiaan silmiin. Kädet etsivät, löysivät ja kietoutuivat vartaloiden ympäri sulkien miehen ja naisen tiukkaan syleilyyn. Heidän huulensa hapuilivat, etsivät ja yhtyivät suudelmaan joka oli ensin pehmeän tunnusteleva, kielten löytäessä ja kietoutuessa toisiinsa muuttuen samalla antavaksi ja ottaviksi, kovemmiksi, rajummiksi….huulet erkanivat viipyillen toisistaan.
”Minä olen sinun naaraasi, pese minut sinua varten” Mayedel sanoi hengittäen syvään.
”Minä olen sinun uroksesi, pese minut sinua varten” Marall sanoi myöskin syvään hengittäen.
Kummankin kädet kulkivat toistensa vartaloilla hellän kiihkeästi hangaten kevyesti ihoa.
Samalla he suutelivat toisiaan yhä uudestaan ja uudestaan kiihkon noustessa hyökyaaltona kummankin sisällä kunnes veri tuntui kohisevan korvissa. Samalla he astelivat kieppuen ja pyörien toistensa ympäri kohti rantaa käsien vaellellessa yhä kiihkeämmin vartaloilla etsien, etsien…Marall pudottautui polvilleen kun vettä oli enään nilkkoihin asti pitäen samalla lujasti Mayedeliä sylissään. Tyttö istahti hänen reisiensä päälie niin että rinnat jäivät miehen kasvojen eteen. Enempää aikailematta Marall nappasi vasemman rinnan kärjen suuhunsa ja alkoi hellästi imeä ja hyväillä kielellään kovettunutta kärkeä joka paisui kosketuksesta isommaksi. Mayedel inahti ja tarrasi Marallia niskasta kiinni ja painoi tämän päätä tiukemmin rintaansa vasten. Sitten Marall vaihtoikin rintaa imien ja härnäten sitäkin samalla tavalla. Hänen kätensä puristelivat ja hyväilvät Mayedelin pakaroita ja niiden välstä vakoa niin alas kuin pystyivät. Sitten Marall tarttui Mayedeliä pakaroista lujalla otteella ja nosti tätä ylöspäin jääden itse istumaan. Hän kuljetti suutaan samalla naisen vatsaa pitkin alaspäin nostaessaan tätä yhä enemmän ylöspäin….ylöspäin..

Mayedel tunsi miehen huulet rinnoillaan, niiden kärjissä, hänen lantiotaan kuumotti sisältäpäin sitä enemmän mitä rajummin mies nuoli hänen rintojaan…hän alkoi äännellä tahattomasti, voihkia ja ynistä… sitten Marall nosti häntä! Takapuolesta ylöspäin, suu kulkien ihoa pitkin vatsalle, alaspäin, nuolaisten napaa, alaspäin…..
Ja sitten….aluksi se oli kuin höyhenen hipaisu, niin hellä Marallin ensi kosketus oli. Huulten painuessa hänen häpyhuuliaan vasten ja kielenkärjen alkaessa kutitellen kulkemaan vakoa pitkin ylös alas, tutkien, etsien, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle Mayedelin suusta pääsi pitkä, värisevä, nautinollisen vaikertava, naarassuden ulinaa muistuttava ääni. Mutta sitten Marall löysi hänen herkimmän paikkansa, sen mitä hän oli itseään tyydyttäessä aina hieronut sormillaan, hänen naisenaukkonsa yläpuolella, häpyhuulten välissä ja alkoi rytmikkäästi kielellään hangata sitä. Mayedel Naarasterä heitti kasvonsa taivasta kohden suu ammollaan ja hänen kurkustaan kuului vain korinaa ja sylki valui leukaa pitkin ja lantio oli kuin liekeissä sisältä ja hänen kohtunsa ja naisenaukkonsa kouristeli ja värinä lähti liikkeelle joka puolelle ja hän huusi rajun orgasmin vapisuttaessa häntä kuin puuta myrskyssä ja hän lysähti alas ja Marall puristi hänet syliinsä suudellen häntä hellästi kaulaan, poskille, suulle…

Marall piteli sylissään värisevää ja huohottavaa Mayedelia ja oli onnellinen ja iloinen kun oli osannut hyväillä tytön orgasmiin asti. Hänen hyväillessään Mayedeliä tämä nosti katseensa ja syvän tymmanruskeät silmät katsoivat Marallia pehmeästi loistaen. Tytön huulet aukesivat puoliavoimeen, raukeaan hymyyn ja vaaleanpunainen kielenkärki sipaisi huulia. Samalla Mayedel siirsi kätensä Marallin niskasta eteen rinnalle josta ne sujahtivat heidän väliinsä, alaspäin, löytäen etsimänsä. Tyttö tarttui vasemmalla kädellä kovaan varteen alkaen hieroa rytmikkäästi kalua ylös ja alas. Penis paisui isommaksi, ja Marall henkäisi syvään.
”Ottaisin sen suuhuni mutta en kestä enään.. tule sisääni, oma urokseni”, Mayedel huohotti katkonaisesti. Marall nojasi taaksepäin käsiensä varaan ja työnsi lantiotaan ylöspäin. Mayedel nosti jaloillaan itseään ja levittäen oikealla kädellään häpyhuuliaan asetti vasemmassa kädessä olevan kalun pään niiden väliin, oikeaan paikkaan. Sitten hän laittoi kätensä Marallin olkapäille ottaen niistä kiinni. Mies otti käsillään myöskin tytön takapuolen alaosasta kiinni. Sitten Mayedel Naarasterä alkoi hiljaa liu`uttaa itseään alaspäin. Kalun pään levittäessään tietään auki hänen häpyhuultensa ohi he katsoivat toisiaan tiukasti silmiin haukkoen samalla henkeään suloisista tuntemuksista jotka levisivät pitkin heidän kehojaan.
”Se on sielä…kokonaan. Minä aahhnnhaahhh…”
Mayedelin ääni sortui kiihkon voimasta epäselväksi huokailuksi.
”Niin..on..minuuhhhhaah”
Marall ei pystynyt sen parempaan äänen hävitessä epämääräisyyteen.
Heidän huulensa löysivät toisensa yhtyen. Kielet kietoutuivat toisiinsa ja samalla he alkoivat liikkua, liikkuen tuota ikiaikaista liikettä, yhtä vanhaa kuin itse ihmiskunta. Marall nosti Mayedeliä ylöspäin ja tyttö laski itseään jaloilla alaspäin ensi hitaasti, sitten voimakkaammin, nopeammin….heidän hengityksensä kiihtyi ja kumpikin alkoi huohottaa ja voihkia kasvot taivasta kohden. Liikkeen rytmi vakiintui ja Marall työnsi voimakkaita vastatyöntöjä Mayedelin liukuessa alaspäin.
”Ahaah..ynnnnhhh…hgghhh Marall Marall Maraaall ahaaahh….ngaahaahh mmminä tuleeennhhhhaauuaaahh…”, Mayedel äänteli orgasmin partaalla.
”Mayedel..hhnnaah..Mayedel Mayedeeelll minä tuleennhhaahaah sinuunnnhh” Marall huohotti myöskin laukeamisen partaalla.
Viimeiset, lähes kouristuksenomaiset liikkeet ja kädet rutistivat heidät rajuun halaukseen. Mayedel huusi ilosta ja orgasmin räjähtävästä värinästä ympäri kehoaan. Marall urisi ja murahteli kuin urossusi kalun sykkiessä ulos elämännesteen suoraan Mayedelin kohtuun koko kehoa värisyttävän orgasmin tunteen vyöryessä päästä jalkoihin. Mayedel tunsi vaginansa täyttyvän lämpimästä nesteestä joka voimisti mielihyvää entisestään.
”Tuer magira tarer nalag.”(tulena sylissäsi, liekkinä käsissäsi) kumpikin kuiskasi yhtaikaa syleilyn ollessa rautaakin kovempi, kalliota varmempi.

Väristen ja huohottaen, yhä syleillen toisiaan, kuiskaillen helliä rakkauden sanoja toistensa korviin he viipyivät kiinni toisisaan, haluttomina irroittautumaan, kuin haluten hetken jatkuvan ikuisesti.
”Risti jalkasi selkääni” Marall kuiskasi.
Mayedelin tehtyä niin Marall nousi seisomaan pitäen tytöstä kiinni ja kahlasi syvemmälle veteen. Sitten hän irroitti Mayedelin syleilystään ja hyväilevin, hellin liikkein pesi tämän kehon joka paikasta. Mayedel teki hänelle saman ja he kahlasivat käsi kädessä rantaan, välillä suukotellen toisiaan.
Sitten kumpikin keräsi pensaista lehtiä täynnä olevia oksia ja rakensivat yhdessä leveän vuoteen rantahiekalle lähelle pensaikkoa.
” Sattuuko haavaasi kovastikkin, puolisoni?” Marall kysyi kun he istuivat oksavuoteella vierekkäin, nojaten toisiinsa.
”Kyllä, mutta sinun kanssasi se jotenkin lientyy, puolisoni. Entä oma haavasi? Mayedel kysyi puolestaan.
”Samoin kuin sinullakin, mutta sinunkin kanssasi tunnen säryn vähenevän.”
Marall vastasi.
”Meillä ei ole mitään jäljellä, Ei ruokaa, ei mitään. Ainoastaan asepuvut ja miekat. Jokivettä voimme sentään juoda janoomme.” Mayedel sanoi voipuneella äänellä.
”Ja kaupunkimme on tuhoutunut tuhoisassa tulipalossa, ilmeisesti maatilatkin on tuhottu. En nähnyt yhtään maanviljelijöitä saapuvan Valtiaan ja Valtiattaren luokse turvaa hakemaan. Meidän tulevaisuutemme, meidän kaikkemme…poissa, lopullisesti.” Marall sanoi väsyneesti.
” Me olemme lopullisesti orpoja nyt. Ei ystäviä, ei mahdollisuutta rakentaa yhteistä kotia, ei.. ei mitään!!” Mayedel sanoi. Sitten kummankin silmiin kihosivat itsesäälin, taisteluväsymyksen ja surun kyyneleet. Nyyhkytykset voimistuivat, kunnes he tarrautuivat toisiinsa epätoivoisesti itkien katkerasti ääneen puristaen toisiaan tiukkaan syleilyyn.
Tunnekuohun laannuttua he istuivat hiljaa halaten yhä toisiaan, pyyhkien hellästi kyyneeitä toistensa kasvoilta.
Aurinko laski taivaanrannan taakse ja yö laski pehmeän verhonsa maan ylle.
”Otit minut puolisoksesi, ja vieläpä hyvin määrätietoisesti heti taistelun jälkeen. miksi teit niin?” Marall kysyi rikkoen pitkän hiljaisuuden.
”Taistelun aikana, siinä mielipuolisessa kaaoksessa pelastimme toisemme monta kertaa. Samalla tunsin ajatuksesi, olen siitä varma. Muuten emme olisi selvinneet käsipuolina hengissä. Jotenkin tiesin varmasti silloin että minun oli saatava sinut itselleni, omakseni, ja minun oli oltava sinun omasi”, Mayedel sanoi ääni hieman väristen.
”Mayedel, otit minut omaksesi ja teit minusta samalla vapaan ihmisen. Ja myoskin minä…tunsin mitä ajattelit. En tiedä miten se on mahdollista, mutta me pystymme siihen.
Minä rakastan sinua, ensi taistelusta lähtien ymmärsin sen lopulta. Rakastan sinua, rakastan nyt ja aina, ma diracheederr.” Marall sanoi silmät loistaen.
”Minä rakastan sinua, Marall. Rakastan, rakastan, rakastan!!” Mayedel huudahti halaten miestä tiukasti, lähes epätoivoisesti.
Marall vastasi halaukseen samalla tavalla suudellen tyttöä otsalle, poskille, huulille hyväillen tämän selkää ylös ja alas.
”Ma diracheedarr…joessa,kun pesimme toisiamme…pelkäsin ettet..ettet halua minua.”
Mayedel sanoi hento puna poskillaan.
Kuin vastaukseksi Marall otti tytön oikean rinnan käteensä pidellen sitä pehmeästi kädessään.
Mayedel huokaisi hiljaa silmät puoliummessa ja laittoi oman kätensä rinnallaan olevan miehen käden päälle. Hyvä vastaus..

”Meidän täytyy tutkia varusteemme kaiken varalta.” Marall sanoi jonkin ajan kuluttua.
” No, on kai pakko..onneksi on lähes täysikuu, Valoa riittää nipinnapin.” Mayedel totesi.
Sitten he irrottautuivat toisistaan alkaen tutkimaan miekkojaan etsien teristä halkeamia ja säröjä.
”Niin, minunkin miekassani on säröjä terässä.” Mayedel sanoi ääneen rikkoen hiljaisuuden.
”Minä ajattelin juuri noita sanoja, koska miekkani on säröillä,” Marall sanoi näyttäen terää Mayedelille.
”Mistähän tällainen taito on tullut meihin? Se ei edes tunnu pelottavalta, aivan kuin se kuuluisikin meidän välillemme. Ajatusten lukeminen.” Mayedel sanoi ihmetellen.
”Aivan, se on ihmeellinen taito. Turha miettiä mistä se on tullut, se on oikeastaan aika hyödyllinen ominaisuus.” Marall totesi rauhallisesti.
”Tosin se toimii vain silloin tällöin.” Mayedel totesi.
”Niinpä..aivan kuin se olisi jotenkin..tarkoitan, aivankuin se ei olisi vielä, no täydellinen.”
Mayedel nyökkäsi ja siirtyi tarkastelemaan rintasuojustaan jatkaen sen jälkeen muihin suojuksiin.
”No, mitäpä sitä murehtimaan. Katsoppa, yksi punontahihna on melkein poikki. Mitenhän sen saisi…..” tyttö kiinnitti huomionsa suojukseeensa näyttäen sitä miehelle.
Saatuaan varusteensa jotenkin kunnostettua he astelivat uudestaan jokeen huuhtelemaan itseään ja pesemään haavojaan.
”Minulla on varmaankin haavakuume vieläkin. Pyörryttää ja heikottaa hieman.”Mayedel sanoi väsyneesti.”
”Haavasi eivät vuoda paljoakaan. Mutta itsekkin tunnen huteraa oloa. Täytyy muistaa juoda paljon,” Marall sanoi kahlaten syvemmälle veteen juomaan kunnolla.
Mayedel seurasi häntä juoden itsekkin vatsansa täyteen.
Sitten he kahlasivat rantaan oksavuoteelle ja istuivat vieretysten.

He istuivat hetken hiljaa toisiinsa nojaten, nauttien läheisyydestä.
”Me kuolemme huomenna, vihollisella on suunnaton ylivoima,”
Mayedel sanoi tasaisella äänellä jossa ei ollut pelon häivääkään.
”Niin taitaa käydä. meidän on turha surra sitä, yrittäkäämme levätä,”
Marall sanoi myöskin vakaalla äänellä.
”En halua levätä enkä nukkua! Ota minut syliisi ja minä otan sinut syliini. Antakaamme toisillemme tästä yöstä muistoja, jota voimme muistella kuoleman ikuisessa levossa,” Mayedel sanoi pujottautuen Marallin käsien lomaan kietoen samalla kätensä tämän ympärille.
”Puolisoni!! Olet oikeassa. Muistakaamme tämä yö ikuisesti” Maralll huudahti kietoen samalla Mayedelin syleilyynsä.
Kuu nousi ja toistensa sylissä makasivat vastavihityt, samalla kosketellen ja hyväillen toisiaan, vaihtaen helliä suudelmia.
Mayedel tunsi Marallin peniksen kovettuvan ja kasvavan hänen häpynsä kohdalla. Samalla hän tunsi kostuvansa, ottamaan sen vastaan, antamaan itsensä.
Marall katsoi häntä.
Mayedel vastasi katseeseen, kierähti selälleen ja veti hänet päälleen, jalkojensa väliin, nostaen säärensä ristiin miehen selän taakse.
”Tule….”

Taivaalla miekkamies kulki jälleen sotajoukon yli kuin tietäen että viimeisetkin tulisivat pian hänen luokseen, myöskin tuon toisiaan syleilevän parin, toisilleen lupautuneet.

 

LUKU 10.

”Salaman lailla, tuleen hajoten.”

Auringon ensi säteet syöksyivät taivaanrannan takaa osuen Mayedelin ja Marallin silmiin sokaisten heidät hetkeksi. Tässä he nyt seisoivat, käsi kädessä, kolmensadan muun kanssa.
Keihäsmiehet, jousimiehet ja trenc- soturit seisoivat hiljaa aseet valmiina puristaen niitä hikisissä käsissään tietäen tämän olevan kaiken loppu. Mutta yksikään ei osoittanut minkäänlaista pelon tunnetta, he seisoivat vain paikallaan odottaen.
Valtias oli Valtiattaren kanssa antanut katseidensa lipua sotilaidensa rivistöjen yllä yrittäen katsoa jokaista silmiin kuin rohkaisten kestämään tuleva.
”Katsohan ma diracheederr, olemme onnistuneet,” hän totesi vieressään seisovalle Valtiaalle.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä seisoivat Mayedel ja Marall vastakkain täysissä sotisovassa. Heillä oli miekat käsissään, Marallilla vasemmassa, Mayedelillä oikeassa. Välittämättä vähääkään muista sotilaista he vaihtoivat hiljaa helliä sanoja keskenään, suukotellen välillä toisiaan painaen myös otsansa tai poskensa vastakkain.
”Ei epäilystäkään, nuo kaksi ovat ikuisesti toistensa omia,” Valtias totesi Valtiattarelle.
”Niinkuin mekin olemme.” Valtiatar sanoi, astui askeleen Valtiaan eteen ja suuteli tätä rajun hellästi.
”Kuolemassakin muistan viime yön kanssasi, ma diracheederr. ” hän jatkoi.
”Olen saanut suunnattoman onnen elämääni eläessäni kanssasi puolisonasi, jakaen ilot ja surut kansamme hallitsijoina. Tavatkaamme Miekkamiehen (orion) luona taistelun jälkeen jatkaaksemme yhdessäolon onnellisuutta ikuisuudesta ikuisuuteen,” Valtias sanoi hiljaa halaten samalla Valtiatarta lujasti.
”Odotan sinua, ma diracheedarr, minä odotan. Nuo kaksi toivovat varmaankin samaa,” Valtiatar totesi hymyillen katsoen samalla Marallia ja Mayedeliä.
”Mitähän Muinaiset tarkoittivat että nuo kaksi vaikuttaisivat ihmisten kohtaloon silloin kun he puhuivat meille viisi kuunkiertoa sitten?” Valtias ihmetteli ääneen.
”Emme saa ikinä tietää…..” Valtiatar aloitti, mutta kova karjunta ja rytmikäs miekkojen kalahtelu kilpiä vasten keskeytti hänet.

Vihollinen oli lähtenyt hyökkäykseen.

Mayedel katsoi lähestyviä sotureita tyynesti, lähes välinpitämättömästi. Sitten hän käänsi katseensa Marallin kasvoihin.
”Minä..en enään pelkää.” Mayedel totesi hiljaa, hiukan ihmettelevällä äänellä.
Marall hymyili, ja suuteli tyttöä lujasti, kaiken hellyytensä ja rakkautensa voimalla.
Mayedel vastasi suudelmaan samalla tavalla, haluttomana lopettamaan, toivoen, haluten.

Vihollisten eturintamassa juoksi soturi heitä kohti.
”Vai suudellen haluatte kuolla, toiveenne toteutukoon,” mies huusi omalla kielellään kohottaen samalla miekkansa tappavaan iskuun, joka pyyhkäisisi kummankin kaulan auki. Muutama askel vielä…
Yhtäkkiä kumpikin kääntyi katsomaan häntä silmillä jotka tuntuivat leiskuvan kuin tulessa.
Kaksi miekkaa pyyhkäisi ylöspäin suuntautuvat iskut maan tasalta nousten, iskien kuin salama taivaalta.
Soturi tunsi kaksi tömähdystä kehonsa oikealla ja vasemmalla puolella. Hän ehti tajuta kummankin käsivartensa, joista toinen puristi yhä miekkaa ja toinen kilpeä, irronneen kehostaan pudoten maahan. Sitten hänen tajuntansa hämärtyi ja rojahtaessaan maahan hän ymmärsi olevansa kuollut.

Mayedel ja Marall joutuivat taas taistelun hulluuden pyörteeseen pitäen yhä toisiaan käsistä kiinni käyttäen miekkojaan kuin teräksistä pyörremyrskyä ympärillään kaataen sotureita. Mutta sitten vihollissoturi iski sivusta kilpensä reunalla heidän käsiinsä, joiden ote irtosi iskun voimasta. Samalla heidän ympärillään taistelevat sotilaat tempaisivat heidät eroon toisistaan ja he eksyivät keskelle taistelukenttää eivätkä nähneet toisiaan enään.

Marall syöksähteli ympäriinsä torjuen iskuja, iskien itse takaisin, etsien samalla puolisoaan.
Sitten hän näki Valtiaan ja Valtiattaren taistelevan noin kymmenen halfenin päässä kuutta sotilasta vastaan. Marall ryntäsi muutaman muun soturin kanssa auttamaan ja ehti sivaltaa kaksi vihollista maahan mutta sitten vihollissotilas iski takaapäin Valtiasta kaulaan haavoittaen tätä pahasti.
”Rakkaani, puolisoni!!” Valtiatar huudahti sulkien kuolettavasti haavoittuneen miehen syliinsä muiden pidellessä vihollisia loitolla Marallin kanssa.
Laskettuaan Valtiaan pitkälleen maahan Valtiatar repi aluspuvustaan suikaleita yrittäen tukahduttaa kaulan verenvuotoa mutta haava vuoti edelleen.
Yhtäkkiä Valtias avasi silmänsä.
”Marall Rautauros!” mies sanoi kovalla äänellä katsoen samalla Marallia päättäväisesti.
”Mene etsimään puolisosi. Sinun on löydettävä hänet, kuulitko!!”
Sitten Valtiaan ääni katkesi ja hän retkahti tajuttomana Valtiattaren käsiin.
”En halua jättää teitä….” Marall aloitti mutta Valtiattaren terävä ääni keskeytti hänet.
”Mene etsimään Mayedel, kuulitko. Sinun täytyy löytää hänet ennen kuin…” Valtiatar vaikeni äkkiä.
”Muuten… mitä?” Marall kysyi.
”Mene etsimään hänet, kuulitko!” Valtiatar huusi lähes epätoivoisesti.
”Mene Marall, me pidämme heistä huolta.” yksi sotureista huohotti taistelunsa lomasta iskien samalla vastustajansa maahan.
Marall katsoi Valtiasta ja Valtiatarta ja otti miekan haavoittuneen olkansa puoleiseen käteen välittämättä kivusta minkä liike aiheutti. Sitten hän kääntyi, syöksähti eteenpäin iskien vihollisia edessään huutaen samalla;

”MAYEDEL”………

………. pyorähteli puolelta toiselle torjuen iskuja, etsien Marallia katseellaan. hän alkoi hermostua, missä mies oli? Ei kai hän vain ole kuollut…
Sitten hän näki n.20 halfenin päässä Valtiattaren jonka jalkojen juuressa makasi Valtias hiljaa. Valtiattaren viereltä kaatui juuri viimeinen Trenc- soturi vihollisen ylivoiman edessä.
Mayedel tajusi noin kymmenen vihollissotilaan ympäröivän monista haavoista verta vuotavaa Valtiatarta, joka nosti kummatkin miekkansa puolustusasentoon ilman pelon häivääkään.
Juuri kun Mayedel aikoi rynnätä Valtiattaren avuksi tämä katsoikin häntä suoraan silmiin.
”Etsi Marall, hän etsii sinua jo.” Valtiattaren ääni, joka oli aina ollut kantava ja voimakas kuului selkeästi taistelukentän melskeen yli Mayedelin korviin.
Äkkiä vihollissoturit hyökkäsivät kohti Valtiatarta, joka vilkaisi vielä kerran Mayedelia kasvoillaan kuoleman hyväksyvä, hiukan surumielinen ilme.

Ja sitten viholliset olivat hänen kimpussaan, piirittivät hänet Mayedelin katseelta, kymmenen miekkaa nousi ja laski, nousi ja laski terien punertuessa enemmän ja enemmän, yksi heistä sortui maahan Valtiattaren toinen miekka rinnastaan törröttäen ja sitten yksi vihollissotilas tunkeutui joukon keskelle iskien samalla taistelukirveen hirvittävällä voimalla alaspäin, kuului jysähdys ja Mayedel näki jonkun esineen singahtavan ylöspäin, alkaen laskeutua kuin unessa häntä kohti.
Se oli kultainen, jalokivin koristeltu kruunu jota Valtiatar oli kantanut kansansa luottamuksen merkkinä, ylpeänä mutta samalla myöskin nöyränä.
Osuessaan maahan lähes Mayedelin jalkojen juureen kruunu hajosi kahteen osaan, jalokivien singahdellessa ympäriinsä.
Kirveen isku oli rikkonut sen.

Mayedel Naarasterä heitti päänsä takakenoon, huusi hirvittävän, epäinhimillisen huudon kohden taivasta tempaisten samalla haavoittuneen olkansa puoleisen miekan esiin. Hän ei edes huomannut haavojen repeävän auki kiskaisun rajuuden takia, ei tuntenut haavojen tuskanvihlaisua, hän oli hullu, hullu raivosta ja tuskasta Valtiattaren kuoleman takia, hänen päässään takoi yksi ainoa ajatus peittäen kaiken muun,”etsi Marall, etsi Marall, minun rakkaani, rakkaani……” ja hän iski oikealle ja vasemmalle syöksähdellen eteenpäin, keho toimi kuin kone tappaen, tappaen, murskaten, silpoen, miekat tärisivät ja vonkuivat ja hän huusi, huusi kuin eläin nimeä, nimeä jonka omistajaa hän rakasti ja kaipasi enemmän kuin itse elämää.

Marall alkoi olla epätoivoinen. Hän ei ollut vieläkään nähnyt Mayedeliä….
Sitten Marall näki sen. Noin kaksikymmentä vihollissotilasta nosti ylös joitain epämääräisiä, seipäiden varassa roikkuvia hahmoja. He kiilasivat seipäät maahan kaivettuihin kuoppiin pystyasentoon, huusivat jotain hahmoja päin ja sylkivät niitä.

Toinen seiväs oli työnnetty Valtiaan ruumiin alapäästä sisään niin että se oli tullut suusta ulos. Hänen kummatkin miekkansa oli työnnetty hänen rintansa läpi, vatsa oli villetty auki ja suolet oli kiedottu kaulan ympäri.
Toinen seiväs Valtiaan silvotun ruumiin vieressä oli työnnetty Valtiattaren ruumiin alapäästä sisään, mutta se pisti esiin hänen päälaessaan olevasta isosta haavasta. Hänen miekkansa oli työnnetty alaviistoon kummankin rinnan yläosan läpi tullen rintojen alaosista esiin punaisten terien nojatessa hänen vatsaansa vasten. Asepuvun alaosa oli revitty pois niin että Marall näki jonkun vaaleanpunertavan nesteen valuvan nivusista alaspäin reisiä pitkin.
Jotkut vihollissotilaat olivat viimeisenä halveksunnan osoituksena raiskanneet Valtiattaren kuoleman jälkeen.

Marall Rautauros alkoi täristä näkymän johdosta, hän huusi raivosta, tuskasta, surusta, hän tuli hulluksi, hulluksi. Sitten huudon sävy ja kohde vaihtui, hän huusi naisen nimeä, naisen jonka hän halusi vierelleen nyt heti, missä hän on, missä hän on….miekat alkoivat pyöriä ja tanssia hänen käsissään jakaen tuhoa ja kuolemaa ympärilleen, hän syöksähteli oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja huusi epätoivoisesti Mayedeliä yhä uudestaan ja uudestaan……sitten hän kuuli aivan kuin haavoittuneen eläimen ulvontaa ja tajusi ulvonnan olevan hänen nimensä, joka toistui jatkuvasti. Marall kokosi kaikki voimansa ja alkoi raivata tietään taistelun kurimuksen läpi ääntä kohti huutaen itse Mayedelin nimeä.

Mayedel kuuli nimeään huudettavan suoraan edessäpäin, äänensävy oli sydäntäsärkevän epätoivoinen. Hänkin pisti kaikki voimansa peliin raivaten tietä edessään.
Ja sitten..Marall oli siinä, kymmenen halfenin päässä. Mayedel huusi taas, tälläkertaa ilosta ja helpotuksesta ja syöksähti kädet ojossa kohti Marallia, valmiina syleilemään tätä koko rakkautensa voimalla.
Marall näki edessään Mayedelin, tämä juoksi häntä kohden kädet ojossa. Marall huudahti helpottunnena Mayedelin nimen ja astuessaan eteenpäin ojensi kätensä rakasta puolisoaan kohden.

Keihässoturi katseli huohottaen taistelun rasituksesta ympärilleen taistelun tuoksinnassa. Lähes kaikki vastustajat oli tapettu, heidän kuninkaansa ja kuningattarensakkin olivat jo kuolleet.
Hän näki edessään, noin kahdenkymmenen askeleen päässä kaksi vihollissotilasta, miehen ja naisen, jotka juoksivat toisiaan kohden kädet ojossa. Mies oli selin häneen. Sotilas laski keihäänsä tanaan eteensä ja alkoi juosta kohti miestä tähdäten selkään, lantiosta hieman ylöspäin. Kun hän iskisi keihään siitä kohdasta mieheen, keihäs lävistäisi hänen lisäkseen myoskin naisen.

Hetkeä ennen kun Marall sulki Mayedelin syliinsä tämän ilme muuttui kauhistuneeksi ja kun he kohtasivat toisensa Mayedel iski vasemman käden miekkansa Marallin kainalon alitse tämän selkäpuolelle tähdäten keihään kanssa hyökkäävää soturia rintaan, mutta liian myöhään. Keihäs läpäisi jysähtäen Marallin selän tullen vatsan kohdalta ulos, ja jatkoi painonsa takia liikerataansa lävistäen Mayedelin vatsan ja tunkeutuen teränsä mitan ulos hänen selästään. Keihäs väisti kummankin selkärangan, mutta meni niin läheltä luita että tärähdys halvaannutti hermoradat hetkeksi ja he kaatuivat maahan kyljelleen syleillen toisiaan tiukasti edelleen huolimatta keihään aiheuttamasta tuskasta ja iskusta.
Keihäs tempautui vihollissotilaan käsistä irti helpon tuntuisesti. Syynä oli ehkä miekka, joka oli mennyt sisään miehen kylkiluiden välistä lävistäen sydämen oikean kammion tullen lopuksi ulos selkäpuolelta myöskin kylkiluiden välistä.
”Täydellinen tappoisku,” soturi ehti ajatella, kaatuen kuolleena selälleen maahan.

”Löysin sinut, rakkaani, oma puolisoni,” Marall kuiskasi hiljaa. Hän tunsi samalla voimattomuuden hiipivän kehoonsa samalla tahdilla haavoista ulos vuotavan veren kanssa.
”Minäkin löysin sinut, rakas puolisoni,” Mayedel sanoi väkinäisesti. Heikkous hiipi hänenkin kehoonsa haavojen verenvuodon takia.
He makasivat tovin hiljaa, yrittäen kerätä voimia viimeisiin sanoihin toisilleen, yrittäen säilyttää syliotteen toisistaan. Keihään aiheuttama tuska hävisi kylmyyteen, joka levisi jaloista hitaasti ylöspäin.
”Tapaamme… kohta miekkamiehen… luona taivaalla,” Mayedel henkäisi vaivalloisesti, silmissä hämärsi jo.
”Niin…tapaamme…” Marall taisteli tajuttomuutta vastaan.
”Hengitä…..kanssani…. yhtäaikaa… loppuun…asti..” Mayedel kuiskasi vaivalloisesti.
Marall nyökkäsi tuskin havaittavasti.

He katsoivat toisiaan silmiin, vetivät henkeä yhtäaikaa…yhä harvemmin ja harvemmin…. käsien otteet alkoivat herpaantua…kummankin silmät muuttuivat lasittuneiksi….hiljainen huokaus tuli pitkänä ulos kummankin suusta väheten, haipuakseen pois, syvään hiljaisuuteen…hiljaa vaieten….
Yhtäkkiä taivaalta kurottautui noin kaksi ja puoli metriä leveä valopylväs joka rätisi ja säkenöi sähköistä voimaa sulkien Mayedelin ja Marallin sisäänsä. Muutaman sekunnin murto-osan ajan heidän kehonsa aivankuin pilkkoontuivat pieniksi, säännöllisiksi osiksi nousten suunnattomalla nopeudella valopylvästä ylöspäin, kohden taivasta. Salaman lailla, tuleen hajoten.
Yhtä nopeasti valo katosi, ja siinä missä oli ollut keihään lävistämät, toisiaan syleilevät puolisot oli vain verinen keihäs ja kaksi Trenc- soturin repaleista asepukua kolmen teristään säröillä olevan miekan kanssa.

”Hieno loppukohtaus. Asepuvut, miekat ja keihäs veriroiskeineen paikallaan kuin elokuvan loppukohtauksessa konsanaan. Mutta tuskimpa heidän muistirekisterinsä sivusta otettuun pysäytyskuvaan pystyisi. Varsinkin kun he eivät itse ole paikalla.”
Ääni kuului keskellä huonetta olevan kolmiulotteisen puolitoistametrisen kuvakuution toiselta laidalta.
”No, kieltämättä dramaattista. Mutta siltä ilmeisesti taistelukenttä näytti heidän jälkeensä kun he olivat siirtyneet”, toinen ääni sanoi kuvakuution vastakkaiselta puolelta. Kuvakuutio alkoi väristä ja hävisi näkyvistä. Huoneen oma valaistus voimistui pakottaen huoneessa olijoita räpyttelemään silmiään tottuakseen valoon hämäryyden jälkeen. Kaksi heistä istui mukavilla tuoleilla joista he olivat katselleet kristalliprojektorin heijastaman kuvakuution tapahtumia. Kolmas näytti istuvan eräänlaisessa tuolimaisessa laitteessa jota ihmiset käyttivät kulkeakseen paikasta toiseen. Se peitti hänet rintakehän alaosaan asti.
”He siis onnistuivat. Mahdollisuus oli vain YKSI miljardista mutta he onnistuivat. Ja vielä vahingossa, niinkö??”, leijutuoliksi nimetyssä laitteessa oleva miespuolinen henkilö sanoi ihmettelevällä äänellä.
”Kyllä. Sen jälkeen siirrossa ei ole onnistuttu. Mutta nämä kaksi ovat siirtyneet ajassa menneisyydestä meidän aikaamme. Tämä heidän omien aivojensa muistista tallennetuista osista koottu kuvatallenne, heidän dna-näytteensä ja atomirakenteensa tutkimus todistaa sen”, sanoi tavallisessa tuolissa istuva naispuolinen henkilö.
”Mutta tärkeintä on se että löysimme heidät juuri sopivasti”, hän lisäsi.
”Aivan. He ovat juuri sellaiset mitä tehtävää suorittamaan lähtevä ryhmä tarvitsee”, huoneessa oleva kolmas miespuolinen henkilö sanoi.
Muut nyökkäsivät vaieten.